Toinen Luku.

Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan, mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki, mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut, kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset, vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat, eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa, palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa. Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni, ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?