"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä — egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä — on heprealainen isä."
"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"
"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"
"En voinut nukkua."
"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"
Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä, kuin olisi hän itsekseen puhunut:
"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean, jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan, sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"
Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:
"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi, äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."
Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta, mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin: