Muutamat tuudittelivat itseänsä hiljallensa välkkyvässä vedessä, toiset heiluivat rohkeasti parakkadein tritonien seljillä ja pakoittivat niitä hilpeästi kantamaan heitä aallontapaisissa riveissä yli meren.
Kun meren tyrsky löi kuohuen rantaa vastaan, silloin arveli Xanthe kuulevansa, kuinka voimalliset haamut, jotka ohjasivat ruumistansa suomuisella pyrstöllä, puhalsivat leveillä huulillansa piikkisiä näkinkenkiä, ja moni tummansinisen aallon hohtava huippu ei ollut suinkaan vaan ilman kaltainen merenvahto, ei, sen hän huomasi selvään, se oli valkoinen niska, loistava käsivarsi ja hopeanhohtava jalka, Nereus'en tyttärien omat. Niin, hän luuli selvästi näkevänsä, kuinka he iloisina heittelivät itseänsä edestakaisin sinisessä vedessä ja milloin pää, milloin jalat edellä vaipuivat nyt syvyyteen, nyt taas liihoittelivat ympäri pyörien veden pinnalla. Toinen ojensi toisellensa suloisesti kätensä, ja silloin näyttäytyivät heidän kauniisti kaarevat kätensä sangen useasti laineitten kupealla laella.
Joka päivä oli heillä uusia leikkejä, samaten kuin merikin ei ainoanakaan päivänä ollut samanlainen. Niinpä joka hetkellä, muutti se siellä, täällä ja kaikkialla väriänsä.
Sinisenvihreäisen läpinäkyvän hunnun kaltaisia valosäteitä tunkeutui usein tummemman pinnan läpi, joka oli kuin purpuransininen vaippa kalliista fenisiläisestä kankaasta. Niin mustana, kuni yön silmä, ja valkoisena, kuni Leukotheanin niska, taisi meri loistaa.
Mutta silloinpa ilmestyi kanssa pian Amphitrite hajanaisilla hiuksilla ja kauas kaikuvalla äänellä ja hänen mukanansa Poseidon nelivaljakkoinensa.
Synkästi silmäillen satutti hän tuimasti läpi ilman vinkuvalla ruoskalla ratsuansa. Vihaisena syöksi hän kolmihaarikkansa syvälle mereen ja kohta paikalla muuttuivat aallot vaaleanruskeiksi, tummankeltaisiksi ja pilvenharmaiksi ja meri näytti rautapohjaiselta, matalalta lammikolta, johon työväki viskaa kiviä. Täydellisesti sekoitettu oli silloin veden puhtaus, kuohuen purskuivat aallot taivasta kohti, uhaten lyödä pirstaleiksi rajuilla huimauksilla marmorisen rantarakennuksen. Vavisten piilottuivat nereidit meren ijäti lepäävään pohjaan, mutta tritonit eivät tarvinneet enään koverrettuja näkinkenkiänsä, puhaltaaksensa niistä mieluisia säveleitä, ei, ne antoivat kuulua kumisevia sotalauluja, ikäänkuin olisi kysymys valloittaa vihollinen linna, ja Amphitrite löi molemmat kätensä pitkään liehuvaan tukkaansa ja korotti pitkälle eteenpäin kurotetulla kaulalla ja päällä hurjan kiljuntansa.
Mutta tänään lepäsi meri, ja kun Xanthe tuli lähteelle, hehkuivat maidon-karvaisen, keveänä ja haihtuvana toinen toisensa päälle kasaantuneen pilviryhmän reunat, vielä ruusun-värisinä, korkeimpien vuorien harjanteilla. Se oli katoavan Eoksen vaatteen lieve, se oli kukkien lehdet, joita Horit hajoittivat Helios'in merestä nousevan nelivaljakon tielle.
Tänä päivänä ja tällä hetkellä kohtasi aamun valo puhtaana noita korkeita kypressejä kukkulalla, tuulen hiljaisessa henkäyksessä nuokkuivat lehdistön latvat puutarhassa ja Xanthe nyykäytti niille päätänsä, sillä hän ajatteli, että puuta elättävät kauniit dryadit tervehtivät toisiansa viitaten. Alttarille, joka oli lähellä hänen lepopaikkaansa ja jonka hänen esi-isänsä oli pystyttänyt lähteen aallottarelle, asetti hän usein lyhyellä rukouksella kukkasia tahi myöskin pyöreän kakun uhriksi, — mutta sitä tehdäkseen ei hän ollut tänään tullut lähteelle.
Mikä veti häntä sitten näin aikaisin kotoa tuonne mäelle? Tulikohan hän kenties lähteelle ihaillaksensa sen kirkkaalla pinnalla omaa kuvaansa?
Kotona oli hänelle semmoista vaan harvoin suotu, sillä Semestren oli tapana, niin usein kun hän katsoi kiiltävään metallilevyyn, sanoa näin: