"Jos tyttö käyttää tavantakaa tuonlaista turhuutta, niin näkee hän aivan varmasti narrin kuvan sieltä."
Kielletyt asiat ovat houkuttelevaisia, mutta Xanthe katsahti ainoastaan harvoin tuohon juoksevaan kuvastimeen, ja kuitenkin olisi se voinut ilahuttaa häntä, että hän siinä itseänsä usein katseli, sillä hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, niinkuin kypressin muoto, hänen paksut vaaleat hiuksensa kullanloistavat, kauniisti muodostunut oli hänen kasvojensa muoto, pitkäripsiset hänen suuret siniset silmänsä, jotka eivät tienneet salata mitään, mikä hänen sieluansa liikutti, ja kun hän oli itseksensä, näyttivät kysyvän; "Mitähän jumalat ovatkaan määränneet minulle tulevaisuudeksi?" Mutta voitiinpa myös usein hänen katseestansa lukea vastaus: "Varmaankin jotain kaunista."
Mutta eipä Xanthe tullut lähteelle maalataksensa tulevaisuuden kuvia, ei, hän tuli päinvastoin tänne, ollaksensa surullinen, oikein sydämestänsä surullinen, voidaksensa nuhteitta vuodattaa kyyneleitä. Hän ei itkenyt kiihkeästi, mutta kuitenkin virtasi hänen silmistänsä hitaasti nuo suuret, suolaiset pisarat, jotka juoksevat nuoria poskia pitkin, niinkuin kiiltävä mahla pitkin koivua tippa tipalta vuotaa, kun sitä on haavoitettu.
Niin, Xanthe oli surullinen täällä ylhäällä ja kuitenkin näytti kaikki, joka häntä ympäröi, niin iloiselta, ja vaikka hänen kodistansa nauru tuskin koskaan vaikeni ja hänen oma naurunsa usein ei ollut vähemmän iloinen ja hillitsemätön kuin vallattoman Chloris'in ja mustan Dorippe'n.
Hänen kipeä ja hitaasti parantuva isänsä ei voinut kieltää häneltä ainoatakaan toivomusta, ja jos Semestre sekaantui siihen, niin teki Xanthe kuitenkin lopulta tavallisesti sitä, mikä häntä halutti. Juhlia ja iloisia tansseja ei puuttunut, ei kellekään antaneet nuorukaiset hänen leikkitovereistaan niin kauniita nauhoja, ei kellekään ojentaneet mieluimmin kättänsä rinkitanssissa kuin hänelle. Kaikista tytöistä ylt'ympäri oli hän kaunein ja Phryxus'en puoliso Ismene oli sanonut, että Xanthen nauru leikeissä kaikui kyllin hilpeästi, houkutellaksensa rammatkin tanssiin; Ismenellä itsellä oli Xanthen-ikäinen tytär, ja niinmuodoin täytyi sen olla totta.
Jumalien tähden, minkä vuoksi tunsi Xanthe itsensä surulliseksi?
Täytyykö siis olla jotain syytä, sitä selittääksensä?
Onko neitoa täytynyt kohdata jokin onnettomuus, että hän tuntisi kaipausta itkeä?
Ei suinkaan?
Niin, senlaisesta ikävöimisestä jää juuri reippain huimapää kaikkein viimeiseksi säästetyksi.