Kun taivas on kauan loistanut täydessä selkeydessä ja ilma on niin kummallisen kirkas, että voi tuntea selvästi vuorien kaukaisimmatkin huiput, silloin ei sade anna itseänsä odotuttaa, ja kukapa voi kauan nauraa sydämmensä pohjasta, vuodattamatta lopulta itkevän tavoin kyyneleitä?
Joka saa kokea pieniä ikävyyksiä, — ei syvimpiä vaivoja, — jolle on suotu kohota ylimmälle onnenportaalle, ja tyttö, joka tuntee rakkautta, niille kolmelle antaa taivas mieluimmin kyynelten huojentavan voiman armolahjaksi.
Olikohan sitten Eroksen vasama sattunut Xanthenkin nuoreen sydämmeen?
Kyllä se voi olla mahdollista, mutta hän ei tunnustanut sitä itsellensä ja hän olisi vielä sitten silmiä räpäyttämättä voinut kieltää sen.
Mutta jos hän sittenkin rakasti jotakin nuorukaista ja hänen tähtensä meni lähteelle, niin täytyi hänen kai olla tuossa punaisessa talossa, joka kohosi komeana oikealla puolella mäkeä meren ja lähteen välillä maatilan kauniisti tasoitetulla kedolla, sillä vähän väliä katsoi hän sinne, ja sen katon alla oleskeli, paitsi palvelusväkeä, ainoastaan vanha pehtori Iason ja Phaon, hänen enonsa poika; Protarchos itsehän oli omaansa ja Xanthen kipeän isän öljyä mennyt laivalla Messeneen viemään.
Vanhoille tulee kunnioituksen almu, nuorille rakkauden lahja osaksi ja noista kolmesta miehestä, jotka tuolla alhaalla Xanthen oikealla puolella asuivat, taisi ainoastaan yksi vaatia semmoista lahjaa, ja sekin vielä päälliseksi erinomaisen hyvin perustetulla oikeudella.
Xanthe ajattelikin lähteensä luona Phaonia, mutta silloin vetäytyi hänen otsansa niin uhkamielisesti kokoon, ett'ei hän ensinkään muistuttanut neitoa, joka jättäytyy suloisten tunteiden valtaan.
Nyt aukeni punaisen talon ovi ja nopeasti nousi Xanthe katsomaan sinne. Eräs orja, kädessään suuri sangallinen kiviastia ruskeasta astiasavesta mustilla kuvilla, tuli varovasti astuen ulos.
Mitä oli tuo leveähartiainen, harmaapää ukko hänelle tehnyt, että hän noin polki jalallansa maata ja painoi valkoisilla ylähampaillansa alahuulta niin syvään, kuin pidättäisi hän jotain tuskaa!
Ei kukaan ole vähemmin tervetullut kuin kutsumaton, joka meitä kohtaa kaipauksella odotetun sijaan, eikä Xanthe toivonut orjaa nähdä, vaan hänen herransa poikaa, Phaonia.