Mutta hän ei näyttäytynytkään, vaan hänen sijaansa tuli leveäharteinen palvelija pihalle.
Kun hän muulloin oli surullinen täällä ylhäällä, teki suru hänelle hyvää, mutta tänään vihlasi tuska veitsen terän tavoin hänen sydäntänsä, ja tuo palanen vehnäleipää, ojota hän söi, koska hän kaiken murheen ohessa oli nälkäinen, maistui hänestä niin karvaalle, kuin olisi se kastettu koiruohoon. Hänen ei tarvinnut suolata sitä, sillä siitä kyllä pitivät huolta kyyneleet, jotka putosivat sen päälle.
Hän kuuli kyllä emännöitsijän huutoa, mutta hän ei koskaan totellut sitä paikalla, ja ehk'ei olisi ensinkään ottanut vaaria siitä, joll'ei hän olisi huomannut, että hän, niin, hän ei erehtynytkään, — että hän oli aloittanut itkeä kuin lapsi, joka on saanut toria.
Itkeä!
Kenen tähden?
Tuon ilkeän, kullanhimoisen, huikentelevaisen nuorukaisen tähden tuolla alhaalla!
Hän itki harmista, ja nyt harmitti häntä niin kovasti taas se, että hän itki, jotta uusia kyyneleitä virtasi hänen poskiansa pitkin. Mutt'ei paljon, sillä ennenkuin hänen kauniit silmänsä olivat ehtineet punaisiksi, tulivat ne taas kuiviksi, niinkuin senlaisten tapa on, kun he ovat nuoret ja heitä kohtaa jotain uutta.
Kaksi lasta, erään viinamäen vartijan poika ja heidän karjapaimenen pieni tytär, lähestyivät lähdettä ääneen puhuen.
He olivat koristaneet itseänsä tuoreilla viheriäisillä köynnöksillä, joita olivat kiertäneet ympäri kaulan ja rinnan, ja aikoivat nyt yhdessä laskea kuoresta tehtyä laivaa lähteestä johtuvalle, pienelle, ympärimuuratulle lammelle.
Poika oli ollut veneen omistaja, oli lahjoittanut sen tuolle pienokaiselle, mutt'ei suostunut nyt sitä jättämään hänelle, joll'ei tyttö lahjoittaisi sen sijaan hänelle nuo kiiltävät näkinkengät, jotka hänen vanhempi veljensä oli löytänyt, kiilloittanut ne kauniiksi ja sitonut ne hänen ruskean käsivartensa ympärille somalla nauhalla. Poika pysyi vaatimuksessansa ja tavoitteli kädellänsä näkinkenkiä, mutta pienokainen puolustihen, itkeä nyyhkytellen.