Nyt ajatteli hän tätä ja useita samankaltaisia tekoja, joita hänen serkkunsa oli hänelle tehnyt, ja ett'ei hän koskaan ollut luvannut hänelle mitään, vaan aina asettanut eteensä valmiita kaluja, ikäänkuin sen täytyisikin niin olla.
Ei Phaonille tullut koskaan mieleen vaatia korvausta lahjoistansa taikka kiitosta töistänsä, niinkuin kiharatukkainen Syrus teki. Äänetönnä oli hän tehnyt hänelle palveluksen toisensa perästä, mutta valitettavasti ei Xanthe tällä hetkellä ollut taipuva tunnustamaan tätä.
Miehiä ei harmita kukaan helpommin kuin se, jolta he ovat saaneet vastaanottaa monta hyvää työtä, joita he eivät ole voineet palkita; naiset, yhdentekevä ovatko nuoria tai vanhoja, ovat siinä jumalattarien kaltaisia, että he mielellään omistavat miehen jokaisen lahjan heille tulevana uhrina, niinkauan kuin he ovat suosiollisia antajaa kohtaan, mutta tänään oli Xanthe juuri taipuisa suuttumaan ystävällensä.
Tuhannet yhteiset ilot ja surut olivat yhdistäneet heidät toisiinsa, ja hänen muistojensa kaukaisimmalla näköpiirillä oli tapaus, joka antoi Xanthen mieltymykselle Phaonia kohtaan uuden suunnan. Phaonin ja hänen äitinsä olivat kuolleet samana päivänä ja siitä lähtien oli hän arvellut täytyvänsä pitää huolta Phaonista ja varjella häntä, alussa tosin niinkuin suuresta elävästä nukesta, mutta sitten totisemmalla tavalla. Ja nyt petti hän hänet ja saattoi itsensä perinpohjin häviölle! — Mutta kuitenkin oli Phaon aivan toisenlainen kuin nuo törkeät pojat Syrakusasta.
Hän oli lapsesta saakka kuulunut niihin, jotka toimivat pitkittä puheitta. Haaveksijan tavalla kävi hän mielellään yksinäisillä teillä, luoden suurien tummien silmiensä katseen maahan.
Kysymättä puhui hän harvoin.
Hän ei koskaan kehunut voivansa täyttää tuota tai tätä taikka toimittaneensa jotain hyvin onnistunutta.
Harvapuheisena oli hän työssä, jopa iloisissa leikeissäkin.
Hitaasti meni hän toimeen, mutta johon hän tarttui, sen tiesi hän myös hyvin lopettaa.
Häntä nähtiin mielellään kilpakentällä ja tanssipaikoissa, sillä nuorukaiset kunnioittivat hänen väkevyyttänsä, hänen notkeutensa täydellistä suloisuutta ja sitä pelkäämätöntä levollista tapaa, jolla hän ymmärsi pysyttää kerskailijoita ja riitelijöitä alallansa; mutta tyttöset katselivat mielellään kauniin haaveksijan syviin silmiin ja ihmettelivät, kun hän vallattomimmassakin rinkihypyssä taivutti itseänsä suloisesti, vaivatta ja tarkkaan seuraten tamburinin ja kaksipäisen huilun tahtia.