Vanhus ei katsellut tuota viatointa eläintä ensinkään sääliväisyydellä, vaan sangen vastenmielisesti, ja hänellä oli syytäkin suuttua sille, sillä papista ei se ollut kyllin arvoisa jumalattarelle mestattavaksi, sehän oli niin köyhä lihavuudesta ja rikas pahoista merkeistä.
Oi, eikä Iasonilla ollut ainoatakaan toista tallissa, ja hän tahtoi kuitenkin niin mielellään voittaa jumalattaren Phaonin asian puolelle!
Kohta kun hän oli nähnyt Semestren uhrin, oli hän kiiruhtanut kotiin, ehtiäksensä omallansa ennen häntä ja voittaaksensa jumalattaren sydämmen ennen kuin hän nuorelle herrallensa.
Tuolla seisoi hän ja kysyi itseltänsä, tappaisiko hän tuon onnettoman eläimen tai veisikö hän sen takaisin emänsä luo.
Säästäväisen talonhoitajan tavoin päätti hän tehdä viimeksimainitun, ja juuri kun kuvaili tuon täplikkään laihan luontokappaleen kuvaa, tulevassa kauniinpyöreässä tilassa, kuuli hän Mopsoksen ajaman aasin kavion-kapsetta, kepin vahvaa lyöntiä pullistuneelle lihalle ja jokaisen iskun jälkeen huudon: "Semestre."
Kohta sen jäljestä kulki Mopsos aasinensa vanhuksen ohi, ja kun poika, katsomatta kummallekaan puolelle, ei oikealle eikä vasemmalle, antoi harmaalle elävälle uuden iskun ja taas huusi emännöitsijän nimeä ja sen yhteydessä jonon katkeran-pahoja ja jäykkiä sanoja, katsoi Iason hyväksyvällä katseella ja melkein hellästi nuorta miestä.
Tämän oli tapana muutoin, kun hän tapasi vanhuksen, jo kaukaa huutaa hänelle "iloitse!" vastaan, mutta tänään vastasi hän hänen tervehdystänsä surullisella päännyykäyksellä ja hiljaisella murinalla.
Nyt astui talonhoitaja hänen tiellensä ja pani kovanahkaisen kätensä aasin pään päälle ja kysyi:
"Semestreksikö sinä kutsut harmaata elävääsi?" Mopsos punastui ja vastasi:
"Kaikkia aasintammoja kutsun minä vast’edes sillä nimellä, mutta tätä kutsui tuo vanha noita Iasoniksi."