"Katsos tuota", huusi vanhus, "kuinka kauniisti tuo arvoisa rouva minua muistaa. Mutt’eipä häntäkään ole unhoitettu, sillä joka kerta, kuin sinä nostit sauvaa, ajattelit sinä häntä, luulisin minä."
"Sen tein minä!" huusi Mopsos ja lisäsi ystävällisesti sivellessään naarmuja aasin säärissä:
"Iason parka, ei sinunkaan ole mistään hyvyydestä sitä eukkoa kiittäminen."
Tämän sanottuansa kääntyi hän taas talonhoitajan puoleen ja sanoi:
"Jospa sinä tietäisit, kuinka hävytön tuo vaimo on…"
"Minä tiedän", keskeytti häntä harmaaparta, "Mutta hän on kuitenkin aina vanha eukko, eikä sinun sovi häntä haukkua; hän on tuolla alhaalla talossa kipeän käskijän sijaisena."
"Häntä minä voisin käsilläni kantaa", huusi poika. "Mutta Semestre on ilman syyttä ajanut minut pois palveluksesta, pois täältä ja pois Dorippen luota, ja mistäpä minä kohta löydän paikan naapuristosta?"
Kummallisesti kaunisti tämä melkein itkien lausuttu valitus suuren leveähartiaisen Mopsoksen kasvoja, sen lisäksi nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, kun hän kertoi talonhoitajalle silmänkääntäjästä, tanssista ja Semestren vihasta, hänen, Mopsoksen, karkoittamisesta Lysanderin talosta ja emännöitsijälle toimitettavasta asiasta viedä porsas häntä varten Aphroditen temppeliin.
Iason kuunteli häntä ainoastaan puolella tarkkuudella, sillä paljon puoleensa vetävämpää, kuin poika paran kertomus, oli hänelle porsaan hiljainen murina, joka tunki hänen korvaansa aasin sivulla olevasta korista.
Hän tunsi jokaisen kotieläimen tavat, ja semmoisia ääniä antoi vaan pieni sika, jolla oli hyvä olla lihavuudessansa ja eli onnellisissa oloissa.