Ruusut lepäsivät maassa, laiva Messenestä laski poukamaan maatilan vasemmalle puolelle ja Semestre liikkasi alas merelle, etsiäksensä Xanthea ja herransa sijassa lemmikkinsä poikaa, joka nyt kosijana lähestyi, vastaanottaakseen.
Useita kertoja huusi hän, ennenkuin hän saavutti marmoripenkin, tytön nimeä, mutta aina turhaan.
Kun hän vihdoin oli kiertänyt myrttipensaston, jonka takana rakastavaiset tähän asti olivat piilossa olleet, näkivät hänen silmänsä, mitä vähin olivat toivoneet näkevänsä.
Xanthe nojasi päätänsä Phaonin rintaa vasten, mutta hän kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen silmiänsä, hänen suutansa ja vieläpä lopulta — kuka olisi hänen iässä tehnyt semmoista — hänen hienosti muodostunutta pientä nenäänsä.
Minuutin ajan oli hänen kielensä kuni voimatonna, vihdoin kohotti hän molemmat käsivartensa ja hänen suustansa pääsi voihkuva kiljaus, josta kuului vihaa ja surkeata valitusta.
Xanthe hypähti ylös peljästyneenä, mutta Phaon jäi istumaan marmoripenkille, piti kihlattunsa kättä omassansa, eikä näyttänyt enemmän kummastuneelta, kuin jos joku hedelmä olisi pudonnut puusta.
Tämä nuorukaisen rauhallisuus yllytti vanhuksen vihaa, ja hänen huulensa avaantuivat sanomaan kukistavan virran vihaisia sanoja, kun vanha Iason, keveäjalkaisena kuin nuorukainen, astui hänen ja kihlattujen väliin, heitti lemmikkiinsä katseen täynnä lämmintä iloa, samassa kun hän kumarsi itseänsä naurettavalla arvokkaisuudella Semestren edessä.
"Näistä molemmista tulee pari, vanha ystäväni, ja he saavat vaatia sinun siunaustasi, jos et sinä muutoin ajattele häijysti rikkoa pyhää valaa."
"Minä tahdon — minä tulen, koska minä olisin -" kirkui emännöitsijä.
"Etkö sinä ole minulle", keskeytti häntä Iason lujaksi korotetulla äänellä, "etkö sinä ole minulle tänä aamuna vannonut, että sinä tahdot valmistaa näille tässä juhlapaistin omalla kädelläsi, niinpian kuin sinä olisit pyhittänyt itse uhrin kyprisiläiselle jumalattarelle, jotta se yhdistäisi heidän sydämmensä?"