Hän oli kaunis, vilkas nuorukainen, komeasti ja huolellisesti puettu.
Monien kättenpuristusten ja sydämmellisien tervehdyksien jäljestä tarttui Phaon morsiamensa käteen, vei hänet vastatulleita vastaan ja sanoi:
"Anna Xanthe minulle puolisoksi, isäni. Me olemme yhdessä kasvaneet isoiksi, niinkuin muratti tuolla viiniköynnöksen kanssa alttarin luona, emmekä voi jättää toisiamme."
"Ei, aivan varmaan emme!" vakuutti Xanthe, hiipi aivan lähelle kihlattuansa ja katseli sitten punehtuen ja sydämmellisen rukoilevaisesti ensin enoansa ja sitten nuorta messeneläistä silmiin.
"Lapset, lapset!" huusi Protarchos. "Te teette tyhjiksi minun kauniimmat tuumani. Agaristea, rikkaan Mentorin ainoata lasta, pidin minä silmällä sinulle, sinä mieletön poika, ja olin jo yksimielinen tuon vanhan saiturin kanssa. Sano nyt vielä sitten, minä tahdon tai tämä ja tuo on huomenna tapahtuva! Rakastettava ja hyvähän sinä olet, tyttö, enkä minä väitä, että minä en muka iloitse, mutta — kaikkivaltias Zeus! mitä on minun veljeni Alkiphron sanova ja sinä, Leonaxini?"
"Minäkö?" kysyi nuori messeneläinen hymyillen. "Minä tulin tänne kuuliaisena poikana, mutta minä tunnustan, että minä iloitsen siitä, mitä täällä on tapahtunut, sillä nyt vanhemmat tuskin toista kertaa sanovat ei, kun minä pyydän heitä antamaan Kodrolisen tytärtä Ismeä minulle vaimoksi."
"Ja tuossa seisoo tyttö, joka näyttää kuulevan noin epäkohteliaita sanoja vielä mieluimmin kuin Helena Parisin hyväilyspuheita!" huusi Phaonin isä ja suuteli ensin tulevaa tytärtänsä poskelle ja sitten poikansa otsaa.
"Mutta nyt isän luo!" pyysi Xanthe.
"Vielä silmänräpäys", vastasi Protarchos, "katsoakseni kirstuja, joita väki tuo tuolla. Te pojat siellä, ottakaa vaaria tuosta isosta laatikosta feniläisine sjaaleineen ja rouvanpukuineen!"
Semestre oli jo ensimäisen tervehdyksen jäljestä lähestynyt lemmikkinsä poikaa, sanonut hänelle, kuka hän oli, ottanut vastaan nuorukaisen isän tervehdykset, suudellut hänen kättänsä ja silittänyt hänen käsivarttansa.