Henriikan kasvot tekivät Mariaan omituisen vaikutuksen. Hän piti häntä kauniina, mutta nuo suuret silmät ja tuo lujasti suljettu suu olivat pikemmin omituiset kuin miellyttävät. Maria noudatti kumminkin heti lääkärin kehotusta, tuli vuoteen ääreen ja lausui ystävällisesti, että oli tahtonut tulla pitämään neidille seuraa ja kysymään, mitä voi tehdä hänen hyväksensä.
Nämät sanat kuullessaan kohottautui Henriika vuoteeltaan ja huudahti syvään hengähtäen:
— Tuo tekee hyvää! Kiitän teitä, tohtori. Saan toki vielä kerran kuulla ihmisääntä. Jos tahdotte olla mielikseni, hyvä rouva, niin puhelkaa yhtä mittaa — yhdentekevää mitä. Tehkää hyvin ja tulkaa istumaan tänne. Sisar Gonzagan kädet, teidän äänenne ja herra tohtorin — niin, kuinkas sen sanoisin — herra tohtorin avomielisyys tekevät parantumisen minulle helpoksi.
— No hyvä, hyvä on, mumisi lääkäri. — Sisar Gonzagan haavat eivät ole vaarallisia, ja hän jää teitä hoitamaan, mutta kun tulee nukkumisaika, niin teidät viedään jonnekin muuanne. Te, hyvä rouva, saatte viipyä täällä tunnin, se riittää täksi päiväksi. Minä menen teille ja lähetän rengin tuomaan lyhdyn.
Kun naiset jäivät kahden, sanoi Maria:
— Te tarkkaatte kovin äänten sointua. Niin teen minäkin — enemmänkin kuin pitäisi. Ei minulla tosin vielä ole ollut mitään kovaa tautia…
— Ensi kertaa minäkin tätä koetan, vastasi Henriika, — mutta nyt tiedän miltä tuntuu, kun täytyy taipua kaikkeen, mitä ei voisi sietää, ja samalla on kaksin verroin arempi sille, mikä on vastenmielistä. Parempi kuolla kuin kitua!
— Teidän tätinne on kuollut, sanoi Maria osaaottavasti.
— Niin, hän kuoli tänä aamuna. Meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin sukulaisuus.
— Eivätkö teidän vanhempanne enää ole elossa?