— Joko siitä siis tiedät? kysyi Maria.
— Tohtori ei ole salannut aavistustansa.
— No niin, sairas tahtoo kernaasti tulla meille, ja huomenna…
— Ei, tänään vielä annan noutaa hänet, keskeytti häntä Pietari.
— Tänäänkö? Mutta hyvänen aika, nythän jo on niin myöhäistä. Hän ehkä jo nukkuu, herrat ovat täällä, ja vierasvuode… huudahti Maria, katsoen tyytymätönnä ja epävarmana ensin lääkäriin ja sitten puolisoonsa.
— Rauhoitu, lapseni, vastasi Pietari. — Tohtori on tilannut Katariinansairaalasta umpinaisen kantotuolin. Jan ja kaupunginpalvelija kantavat hänet tänne, ja Barbaralla ei ole enää keittiössä mitään tehtävää ja hän valmistelee jo huonettansa häntä varten.
— Ja täällä, keskeytti häntä tohtori, — saa sairas ehkä jälleen unta. Sitä paitsi tuo ylpeä neitonen varmaankin varsin kernaasti tahtoo tulla kaupungin läpi pimeässä ja huomiota herättämättä.
— Niin, niin, sanoi Maria alakuloisesti, — kyllä kai olette oikeassa.
Mutta minä ajattelin… Eikä myöskään pidä koskaan hätiköidä.
— Otatko kernaasti neidin taloomme? kysyi Pietari.
— Kyllä, tietysti.