— No elkäämme siis ryhtykö vain puolinaisiin toimenpiteisiin hänen hyväksensä. Tuolla Barbara viittailee: kantotuoli on täällä, tohtori. Menkää siis Jumalan nimessä johtamaan tuota yöllistä muuttoa, mutta elkää viipykö kovin kauan.
Pormestari meni takaisin paikalleen ja Bontius läksi huoneesta.
Maria seurasi häntä. Eteisessä laski tohtori kätensä hänen käsivarrellensa kysyen:
— Tahdotteko nyt toisen kerran kuulla, mitä teistä ajattelen?
— En, vastasi Maria äänellä, joka kajahti leikilliseltä, mutta kumminkin ilmaisi hänen tuntevan pettymystä; — en, mutta teistä olen huomannut, että te olette mies, joka osaatte turmella paraimmankin ilon.
— No, minä hankin teille uusia riemunaiheita sijaan, naurahteli tohtori laskeutuessaan portaita alas. Hän oli Pietarin vanhin ystävä, ja monella perusteella oli hän vastustanut sitä, että pormestari tällaisina tukalina aikoina meni naimisiin tuon häntä niin paljoa nuoremman Marian kanssa, mutta tänään hän näytti hyväksyneen van der Werffin valinnan.
Maria palasi vierasten tykö, täytti heidän lasinsa ja joi heidän kanssansa; sitten hän meni kälynsä huoneeseen auttaaksensa häntä valmistamaan sairaalle kaikkea parhaan mukaan. Hän ei tehnyt sitä vastenmielisesti, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän seuraavana aamuna olisi ryhtynyt tuohon työhön paljoa suuremmalla mielihalulla.
Barbaran tilava huone oli pihaan päin. Sinne ei ollenkaan kuulunut ruokasalista herrojen puhe, vaikka se ei suinkaan ollut hiljaista. Noita miehiä innostutti sama päämaali, mutta keinoista ja tavoista, joilla se oli saavutettava, he olivat erimielisiä.
Tuossa he istuivat, nuo pienoisen maan urhoolliset kansalaiset, tämän vähäväkisen ja puolustusvälineistä köyhän yhteiskunnan tarmokkaat johtajat, jotka olivat ottaneet vastustaakseen aikansa mahtavinta valtakuntaa ja parhaita sotajoukkoja. He tiesivät, että ukkospilvet, jotka jo viikkomääriä olivat loitolta heitä uhanneet, lähenivät lähenemistään, vetäytyen kokoon voimakkaaksi, Leidenin ylitse purkaantuvaksi rajuilmaksi. He tiesivät sen, sillä van der Werff oli kutsunut heidät luoksensa, koska kirje, jonka prinssi oli kirjoittanut hänelle ja komisario van Bronkhorstille, sisälsi sen tiedon, että maaherra Requesens oli antanut sotapäällikkö Valdezille käskyn ryhtyä piirittämään Leideniä toistamiseen ja pakottaa sen antautumaan. He tiesivät myös, ettei Oranian prinssi varmaankaan voisi ennenkuin kuukausien kuluttua saada kokoon sotaväkeä, joka saisi vihollisen kääntymään toisaanne tai toisi kaupungille apua; he olivat kokeneet, kuinka vähän apua oli toivottavissa Englannin kuningattarelta ja Saksan protestanttisilta ruhtinailta, ja Leideniä mahtavamman naapurikaupungin Haarlemin kammottava kohtalo oli heillä varoittavana esimerkkinä. Mutta he tiesivät toimivansa oikean asian hyväksi, he luottivat Oranialaisen uskollisuuteen, alttiiksiantavaisuuteen ja valtiotaitoon, he olivat valmiit mieluummin kuolemaan kuin antamaan tuon espanjalaisen tyrannin orjuuttaa heidän ruumiinsa ja sielunsa. Vakava ja horjumaton oli heidän luottamuksensa Jumalan vanhurskauteen, ja raitis oli jokaisella tunto omien miehuudenvoimain kestävyydestä.
Ja toden totta, nuo naiskäden kukittaman pöydän ympärillä istuvat herrat, jotka tyhjentelivät kuhmujalkaisia kolpakoltaan niin tiheästi, että kellarista täytyi tuoda Pietarin malvasiiria ja Reinin viiniä astia toisensa jälkeen, — nuo miehet, jotka iskivät aukkoja pyöreisiin piirakkoihin ja suuriin lihamöhkäleisiin, joiden vertaisia ravitsevaisuuden puolesta ei voinut saada missään muussa maassa, — nämät aterioitsijat eivät toden totta näyttäneet siltä kuin katala pelko olisi heidät ajanut kokoon.