Pormestarin vaimo: Romaani - Georg Ebers

— Olette oikeassa, herra Pietari, pettureita he varmaankaan eivät ole ja ehkeivät pelkureitakaan, lausui Nordwykin vanha herra. — Kellä on silmät nähdä ja korvat kuulla, se tietää millainen on noiden vanhoihin kaupunkilaissukuihin kuuluvain herrojen mieli, jotka jo kastettaessa ovat määrätyt tuleviksi raatiherroiksi. En puhu yksin leideniläisistä, samoin ovat asiat niin Goudassa ja Delftissä kuin Rotterdamissa ja Dordrechtissakin. Kuusikymmentä sadasta taipuisi espanjalaisen ikeen alle ja luopuisi kernaasti omantunnonvapaudesta, kun heidän vain annettaisiin pitää erikoisetunsa ja oikeutensa. Kaupunkien pitää saada hallita ja kaupunkien johtajina olla heidän itsensä, siinä kaikki mitä he tahtovat. Saarnataanko kirkoissa vai luetaan messuja, hallitseeko heitä hollantilainen vai espanjalainen, siitä he vähemmin välittävät. Läsnäolevia en tarkoita, hyvät herrat; te ette olisi täällä, jos olisitte samaa mieltä kuin ne, joista puhun.

— Kiitoksia vain, sanoi Dirk Smaling, — ja voittehan olla oikeassa, mutta te kuvaatte kovin synkin värein. Sallitteko minun kysyä eivätkö aatelillekin sen oikeudet ole rakkaita?

— Tietysti, herra Dirk, nehän ovat yleensä vanhempia kuin teidän etuoikeutenne, kuului vastaus. — Katsokaas, aatelismies tarvitsee hallitsijaa. Hän on valoton tähti, jos häneltä puuttuu valoa suova aurinko. Minä ja samoin kaikki ne aateliset, jotka ovat vannoneet Oranialaiselle uskollisuutta, olemme sitä mieltä, ettei meidän aurinkomme voi olla kukaan muu kuin hän, joka on meikäläisiä, joka meitä tuntee ja rakastaa ja ymmärtää, eikä Filip, joka ei käsitä ollenkaan ajatuksiamme ja toimintaamme, joka on meille vieras ja inhoaa meitä. Me panemme elämämme ja henkemme alttiiksi Vilhelmin edestä, sillä, kuten jo sanoin, me tarvitsemme aurinkoa, nimittäin hallitsijaa. Kaupungit sitä vastoin luulevat loistavansa omalla valollansa ja olevansa kuinkakin kirkkaita tähtiä. Tosin ne oivaltavat, että maa näinä levottomina aikoina tarvitsee päämiestä, ja etteivät ne siihen toimeen voi saada ketään parempaa ja viisaampaa ja luotettavampaa kuin Oranialaisen; mutta jos niin käy — ja taivas suokoon, että niin kävisi, — että espanjalainen ies murtuu, silloin niistä tuntuu tuon jalon Vilhelminkin hallitus liian rasittavalta, sillä ne tahtovat itse pitää vallan käsissänsä. Lyhyesti sanoen: kaupungit suvaitsevat, että on hallitsija, aateli tarvitsee häntä, ja hän on keskipiste, jonka ympärille se kokoontuu. Hyvin ei käy, ennenkuin aatelisto, porvarit ja talonpojat vapaaehtoisesti taipuvat Vilhelmin käskettäviksi ja yhtyvät hänen johdollansa taistelemaan elämän pyhimpien aarteiden puolesta.

— Totta kyllä, sanoi van Hout. — Ylevämielinen aateli kelpaa tämän ja muidenkin kaupunkien hallitseville säädyille esimerkiksi; mutta kansa, työtä tekevä, köyhä kansa, se kyllä tietää itsestäänkin mikä on kysymyksessä, se ei, Jumalan kiitos, vielä ole kadottanut harrasta rakkauttansa noita kalleuksia kohtaan, joita nimititte elämän pyhimmiksi aarteiksi. Se tahtoo olla ja pysyä hollantilaisena, se kiroo todellisessa vihassa noita espanjalaisia murhamiehiä, se tahtoo palvella Jumalaa omalla tavallaan ja säilyttää sydämensä uskon, ja se nimittää Vilhelmi prinssiä isäksensä. Odottakaammepa vain! Kun tulee hätä käsiin, niin mahtavat ja rikkaat epäröivät ja luopuvat tuosta kalliista asiasta, mutta alhaiset ja köyhät pysyvät lujina.

— Heihin voimme luottaa, sanoi van der Werff, — voimme lujasti luottaa.

— Ja koska heidät tunnemme, huudahti van Hout, — niin Jumalan avulla kestämme lujina, tulkoon mitä tahansa.

Janus Dousa oli katsonut lasiinsa. Nyt heitti hän päätään taaksepäin ja sanoi, tehden nopean kädenliikkeen:

— Omituista on että ne, jotka kourillaan saavat taistella olemassaolostansa ja joiden kehittämätön järki pystyy nielemään vain jokapäiväisen elämän tarpeita, ovat halukkaimmat uhraamaan henkisten aarteiden hyväksi tuonkin vähän, minkä omistavat.

— Niin, sanoi pastori, — yksinkertaisille on taivaan valtakunta avoinna. On ihmeellistä nähdä, kuinka köyhät ja oppimattomat ymmärtävät pitää korkeammassa arvossa uskoa, vapautta ja isänmaata kuin tämän maailman turhaa tavaraa, tuota kultaista vasikkaa, jota toiset kilvan palvelevat.

— Meikäläisiä ei tänään imarrella, vastasi Dirk Smaling. — Mutta pyytäisin teitä ottamaan huomioon, että onkin kysymyksessä panna kaikki alttiiksi, ja että suurin tappio uhkaa juuri varakkaita.