Kapteeni ryki äänekkäästi ja kiivaasti ja Vilhelmi sanoi:
— Tulen kernaasti pitämään teille seuraa, sillä onhan yö pitkä, mutta nyt en päästä teitä käsistäni, ennenkuin olen selvillä siitä, mikä se on tuo edeltäjänne Roland.
— Olkoon menneeksi sitten! Ei siitä juuri kannattaisi puhua, ettekä te ehkä ollenkaan voi käsittää minua. Tulkaa tänne sisään; oluttuopin ääressä käy paremmin kertominen, ja jalat eivät enää ota palvellakseen, kun niiltä neljä yötä peräkkäin pidätetään niille tuleva lepo.
Kun miehet sitten istuivat vastakkain kapakassa, pyyhkäisi kapteeni viikset huuliltaan ja alkoi puhua:
— Kuinkahan kauan siitä lieneekään — noh, yli viisitoista vuotta sitten — ratsastin kerran Haarlemiin Vaihettajan majatalon isännän kanssa, joka, kuten tiedätte, on oppinut mies ja jota huvittaa kaikenmoinen vanha romu ja kaikenlaiset latinalaiset kirjoitukset. Tuon miehen kanssa käy hyvin jutteleminen, ja niin jouduimme puheisiin siitä, kuinka usein sattuu niin, että kun jotakin näkee ensimäisen kerran elämässään, tuntuu kumminkin siltä kuin se olisi jo ennestään tuttua. Tämä oli helposti ymmärrettävissä, sanoi silloin Aquanus, sillä ihmissieluhan oli olento, jota ei voinut hävittää, — tuollainen kuolematon, ilmoja liitelevä lintunen. Niin kauan kuin elämme, pysyy se meissä, ja kun aikamme on kulunut loppuun, lentää se pois, ja sitten sitä ansion mukaan joko palkitaan tai rangaistaan. Mutta vuosisatojen jälkeen, jotka eivät Herrasta Jumalasta ole pitemmät kuin se hetkinen, jonka tarvitsen tämän täyden tuopin tyhjentämiseen — tuokaapa toinen! — päästää armollinen Isä sen jälleen vapaaksi ja silloin se asettuu vastasyntyneeseen lapseen. — Tuo puhe minua nauratti. Mutta siitä hän ei välittänyt, vaan kertoi eräästä vanhasta pakanasta, eräästä hyvin viisaasta miehestä, joka tiesi varmaan, että hänen sielunsa kerran ennen oli asunut ylen mahtavan sankarin ruumiissa. Tämä pakana muisti tarkoin minne hän aikaisemman elonsa aikana oli ripustanut kilpensä ja kertoi sen tovereilleen. Silloin ruvettiin kilpeä hakemaan, ja se löydettiinkin, ja siinä oli alkukirjaimet sekä etu- että sukunimeen, jotka tuolla oppineella oli ollut, kun hän vuosisatoja sitten oli elänyt sotilaana. Tuo minut saattoi hämmästymään, sillä katsokaas, herra, — mutta elkää naurako! — minä olin kokenut jotakin samantapaista kuin tuo sankari. En juuri välitä kirjoista, ja lapsuudestani saakka olen aina vain lueksinut yhtä ainoata. Sen olin saanut isä vainajaltani, eikä se ole painettu, vaan kirjoitettu. Näytän sen joskus teille; se on kertomus uljaan Rolandin elämänvaiheista. Usein kasvoni ovat käyneet tulipunaisiksi lukiessani noita kauniita ja totuudenmukaisia kertomuksia, ja kuten Aquanus saatte tekin kuulla tunnustukseni: Joko minä erehdyn taikka olen todella aterioinnut Kaarle kuninkaan seurassa ja taistellut Rolandin rautapantsari ylläni. Minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt maurien kuninkaan Marsilian, ja kerran lukiessani siitä, kuinka kuoleva Roland Roncesvalles laaksossa puhalteli torveensa, kunnes hänen voimansa loppuivat, tunsin kurkussani sellaista tuskaa kuin se olisi ollut pakahtumaisillaan, ja oli kuin jo kerran ennen olisin tuntenut samanlaista kipua. Kuultuaan kaiken tämän, aivan totuuden mukaan kerrottuna, Aquanus huudahti, että sieluni epäilemättä jo kerran oli elänyt Rolandissa, eli, toisin sanoen, että minä aikaisemmassa elämässäni olin ollut Roland ritari.
Taiteilija katsoi hämmästyneenä kertojaan ja kysyi:
— Voitteko sitä todellakin uskoa, herra kapteeni?
— Miksikä en? vastasi toinen. — Korkeimmalle ei mikään ole mahdotonta. Aluksi minä itsekin nauroin isäntää vasten silmiä, mutta en ole voinut unohtaa hänen sanojansa, ja kun sitten luin uudelleen nuo vanhat jutut — tuo luku ei muutoin juuri rasita silmiäni, sillä tiedän aina edeltäpäin mitä seuraava rivi sisältää, — silloin en voinut olla ajattelematta… Lyhyesti sanoen, herra, sieluni on varmaan sittenkin ollut kerran Rolandissa, ja siksi nimitän häntä edeltäjäkseni. Aikojen kuluessa on tullut tavakseni vannoa hänen kauttansa. "Hassutusta!" te ajattelette, mutta minä pysyn uskossani, — ja nyt minun täytyy lähteä. Tänä iltana keskustelemme taas, mutta muista asioista. Niin, herra, jokaisella on omat päähänpistonsa, mutta minun hullutukseni ei ainakaan rasita muita ihmisiä. Muutoin puhun tästä vain hyville ystäville, ja tuntemattomat, jotka sattuvat kysymään jotakin edeltäjästäni Rolandista, harvoin toistavat kysymyksensä. — Nyt laskumme! Kurkkuani taas kuristaa… Täytyy mennä katsomaan ovatko tornit hyvin varustetut ja teroittaa vartioitten mieleen että ovat varoillaan. Jos tulette asepuvussa, niin teiltä siten ehkä säästyy käynti kotona, sillä tänään en vastaa mistään. Te kai kuljette Uuden Reinin ohitse. Pistäytykääpä meille ja sanokaa rakkaalle muorilleni, ettei hän odottaisi minua illalliselle. Tai ehkä teen sen itse. Tunnen että on jotakin erinäistä odotettavissa — saatte nähdä! Kurkussani on sama tunne kuin muinoin Roncesvalles'issa!
Seitsemästoista luku.
Suuressa vahtimajassa, joka oli rakennettu linnan viereen kaksi kuukautta sitten päättyneen piirityksen aikana, istui auringon laskettua kaupunginsotilaita ja vapaaehtoisia ryhmissä, jutellen ja tyhjennellen oluttuoppejansa sekä kuluttaen aikaansa lyömällä korttia talikynttiläin himmeässä valossa.