— Mistä sitten?
— Päänsärynlääkkeestä.
Puoskaroitsija hajoitteli etusormellaan Adrianin kädessä olevia lantteja ja vastasi vakavasti:
— Eivät ne tosin riittäisi, poikaseni, mutta tieteiden edistäminen tuottaa minulle iloa. Sinulla on koulussa vielä paljon opittavaa ja siinä on päänpakotus esteeksi. Tästä saat rohdot ja sinulle annan vielä lisäksi kaupantekijäisiksi tämänkin toisen käyttöohjeen.
Adrian kääri nopeasti kaupustelijan antaman pullon paperiin ja juoksi kotiin aarre kädessänsä. Tiellä pysähdytti hänet kapteeni Allerts, joka tuli häntä vastaan taiteilija Vilhelmin seurassa.
— Kuulepas, veitikka, oletko nähnyt Anteroani? kysyi hän pojalta.
— Hän oli soittoniekkojen tykönä Rapenburgissa, vastasi Adrian, irroittautui tuon tukevan miehen käsistä ja katosi ihmisjoukkoon.
— Reipas poikanen, sanoi miekkailija. — Minun poikani se taas on soittoniekkojen tykönä. Hän ei välitä mistään muusta kuin teidän taiteestanne. Saadessaan kamman käsiinsä hän sillä puhaltelee sen sijaan että silittäisi tukkaansa, joka lehdellä ja putkella hän viheltelee, taittuneista miekanteristä hän rakentelee kolmikolkkia, eikä ainoakaan pata ole turvassa hänen rummutukseltaan. Lyhyesti sanoen, poikanulikka ei välitä mistään muusta kuin kilinästä ja vingutuksesta. Hän aikoo soittoniekaksi tai joksikin sellaiseksi.
— Se on oikein! vastasi Vilhelmi innokkaasti. — Hänellä on tarkka korva ja hän on paras koko köörissä.
— Täytyy miettiä tuota asiaa, lausui kapteeni, — ja jos kukaan, niin te voitte sanoa, mitä hänestä voi toivoa teidän taiteenne alalla. Jos teillä tänä iltana on aikaa, herra Vilhelmi, niin tulkaa luokseni vahtitorniin; tahtoisin puhella kanssanne. Mutta ennen kymmentä ette juuri voine saada minua käsiinne. Minä tunnen taaskin kurkussani tuollaisia nyhtäyksiä ja sellaisina päivinä… kautta Rolandin, edeltäjäni!…