Tiistaina iltapäivällä kulki Adrian kuuluisan rotterdamilaisen leivosmyymälän ohitse. Tuon laudoista kokoonkyhätyn, peileillä ja kirjavilla kuvilla koristetun kojun edessä istui korkeassa, kauas näkyvässä nojatuolissa parhaassa ijässään oleva lihava, siisti nainen. Tämä otti suuresta ruukusta valkoista, vetelää taikinaa ja kaatoi sitä nopeasti ja ihmeellisen taitavasti polviensa tasalla olevalle kuumalle rautalevylle, jossa oli joukko syvennyksiä. Apulainen käänsi nyt sukkelasti haarukalla nuo pienet kakkarat, jotka alkoivat käydä ruskeiksi heti levylle tultuaan, ja järjesti sitten valmiit leivokset sievästi pienille lautasille. Tarjooja valmisti ne vieraille, pannen tuolle korkealle, höyryävälle leivosläjälle aika palan kullankellervää voita. Erinomaisen viehättävä haju, joka johti mieleen entiset nautinnot, kohosi liedeltä, ja Adrian alkoi jo hypistellä kukkaronsa sisältöä, kun samassa neekerin torvi kajahti ja puoskaroitsijan kärryt pysähtyivät juuri leivosmyymälän eteen.
Kuuluisa tohtori Morpurgo oli komea mies, jolla oli tulipunainen puku ja ohut, pikimusta, rinnalle ulottuva parta. Hän liikkui juhlallisesti ja arvokkaasti, ja kumarrukset ja kädenliikkeet, joilla hän tervehti kokoontunutta kansanjoukkoa, olivat alentuvaisia ja hyväntahtoisia. Kun riittävä määrä uteliaita ympäröi hänen kärryjänsä, jotka olivat täynnä koteloita ja pulloja, alkoi hän puhua heille murteellisella hollanninkielellä, johon sekoitti runsaasti vieraita sanoja.
Hän ylisti Luojaa, joka hyvyydestä oli luonut ihmisen elimistön niin ihmeelliseksi. Siinähän oli, sanoi hän, kaikki järjestetty ja muodostettu viisaasti ja mitä tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhdessä suhteessa voi kuitenkin asiantuntija huomata puutteen.
— Tiedättekö te, missä kohden on vika huomattavana, te herrat ja naiset? sanoi hän.
— Rahakukkarossa, huudahti leikillinen parturinapulainen, — se on liian taipuisa laihtumaan.
— Oikein, poikani, vastasi puoskari armollisesti. — Mutta sitä paitsi luonto on hutiloinnut rakentaessaan tuota aukkoa, josta vastauksesi tuli. Teidän hampaanne ovat rutihuonoa työtä. Tuskia tuottavat ne tullessaan, ne turmeltuvat ennen aikojaan, ja kun ne vielä ovat jäljellä, saa niiden takia kärsiä kipua, ellei niitä hoida huolellisesti. Mutta tiede voi sovittaa, mitä luonto on rikkonut. Katsokaapas tätä koteloa… — ja nyt hän alkoi ylistää keksimäänsä hammaspulveria ja hammastaudinlääkettä. Tästä johti hän puheensa ihmisen päähän ja kuvasi vilkkaasti sen eri kipuja. Mutta niillekin löytyi parannuskeino, varma lääke, tarvitsi vain ostaa hänen rohtoansa. Polkuhinnasta voi sitä saada, ja ken uskalsi sitä koettaa, siitä läksi päänsärky, mitä pahinkin, kuin luudalla pyyhkäisten.
Suu auki kuunteli Adrian tuon kuuluisan tohtorin puhetta. Myymälän puolelta löyhähteli kuumalta paistinlevyltä erittäin miellyttävä tuoksu, ja varsin kernaasti olisi poikanen syönyt lautasellisen tuoreita leivoksia. Nyt tuo pulska leipojatar vielä lisäksi viittasi hänelle lusikallaan, mutta hän piti kiinni kukkarostaan ja kääntyi jälleen rohdoskauppiaaseen päin, jonka rattaiden ympärillä tungeskeli miehiä ja naisia, ostellen voiteita ja lääkkeitä.
Hänen kotonansahan oli sairas Henriika. Jo kahdesti oli Adrian viety hänen luoksensa ja sääliksi oli poikasen käynyt nähdessään tuon tummasilmäisen neidin kalpeat, kauniit kasvot. Omituisen ja valtavan vaikutuksen oli häneen myöskin tehnyt Henriikan syvä, sointuisa ääni, kun tämä puhutteli häntä muutamin sanoin. Eräänä aamuna oli kerrottu, että talossa oli vieras, ja sen jälkeen oli äiti ollut vain harvoin nähtävissä ja kotona oli ollut vielä paljoa hiljaisempaa kuin tavallisesti. Kaikki kävelivät ja puhuivat hiljaa, naputtivat varovasti akkunaan, sen sijaan että olisivat käyttäneet kolkutinta, ja aina kun Adrian tai Liisa nauroi ääneen tai juoksi varomattomasti portaita ylös tai alas, ilmestyi Barbara, äiti tai Kerttu ja kuiskasi heille: — Hiljaa, lapset, neidin päätä pakottaa. — Ja tuossa oli nyt rattailla joukko pulloja, jotka tuottaisivat parannusta hänen kivullensa, ja kuuluisa Morpurgo näytti olevan varsin järkevä mies eikä mikään narri, kuten muut puoskaroitsijat. Leipuri Vilhelmi Pietarinpojan vaimo, joka seisoi Adrianin vieressä ja jonka tämä tunsi, sanoi seuralaisellensa, että tohtorin lääkkeet olivat hyviä, ja että ne olivat parantaneet varsin nopeasti erään hänen sukulaisensa vaarallisesta ruusutaudista.
Tämä vakuutus saattoi pojan tekemään lopullisen päätöksen. Hänen mieleensä kuvastuivat tosin vielä kerran ritarinmiekat, jouset, piparkakut ja nuo mureat munkit, mutta tahdonponnistuksella hän karkotti ne, pidätti henkeänsä, ettei tuntisi tuota houkuttelevaa leivosten hajua, ja meni nopeasti kärryjen luo. Sitten päästi hän kukkaronsa vyöltään, kaatoi sen sisällön käteensä, näytti rahat tohtorille, joka mustilla silmillään katseli ystävällisesti tuota outoa ostajaa, ja kysyi häneltä:
— Riittääkö tämä?