— Kaiketi vainajan omaisuus jää kaupungille?
— Se jätetään prinssin ratkaistavaksi, vastasi van der Werff. — Kuinka kauan olette ollut neidin palveluksessa, Belotti?
— Viisitoista vuotta.
— Jääkää sitten toistaiseksi Leideniin, sillä arvelen, että voitte toivoa saavanne pitää rahasumman, joka alkuaan oli teille määrätty. Otan asianne ajaakseni.
Muutamia tuntia ennen vanhan neidin yöllisiä maahanpanijaisia ilmestyivät herra Matenesse van Wibisma ja hänen poikansa Nikolas kaupungin edustalle, mutta portinvartija ei päästänyt heitä sisään, vaikka he molemmat vaativat sitä sukulaisensa kuoleman perusteella. Henriikan isä ei saapunut, sillä hän oli joku päivä sitten lähtenyt Kölniin turnajaisiin.
Kuudestoista luku.
Kuudentenakolmatta päivänä toukokuuta, helatuorstaina, kahdentoista ja yhden välillä päivällä, ilmoitti heleä kellojen sointi "ristinmarkkinat" alkaviksi. Ennen muinoin oli ollut tapana tuona päivänä juhlasaatossa kulkea kaupungin alueen ympäri. Tätä kiertokulkua oli jo pitkät ajat korvannut kirkollinen juhlanvietto, mutta vielä uudenkin uskonnon päästyä valtaan pantiin kumminkin yhä edelleen "ristinpäivänä" markkinain alkajaisiksi toimeen kaikenlaisia juhlakulkuja.
Katooliseen aikaan oli ristiä kuljetettu katuja pitkin juhlasaatossa, johon koko kaupungin oli tapana liittyä. Nyt kannettiin ristin jälkeen myöskin kaupungin lippuja ja toisia, joissa nähtiin Oranian suvun värit, ja niitä seurasivat sitten aateliset ratsain, kaupungin virkakunnat juhlavaatteissa, hengelliset herrat mustissa talaareissa ja vapaaehtoiset komeissa asepuvuissa. Sitten tulivat käsityöläiset, joiden edellä kannettiin eri ammattikuntain tunnusmerkkejä ja liehuvia lippuja, ja lopuksi vielä koululapset, muodostaen pitkän, hilpeän jonon. Täksi päiväksi hankki köyhinkin lapselleen jotakin uutta päälle pantavaksi. Huolellisemmin kuin koskaan palmikoitsivat äidit pikku tyttöjensä tukan ristinmarkkinain kulkueen varalta. Lantit kaivettiin esiin laihoista kukkaroista ja niillä ostettiin huonoista ajoista huolimatta nauhoja ja lastenkenkiä, sieviä lakkeja ja kirjavia sukkia. Niin voivatkin siis kevätauringon säteet häikäisevästi heijastua tyttösten kiiltäväksi silitetystä päästä, ja kirjavampi kuin kukat herra van Montfortin puutarhassa, jonka ohitse juhlasaatto kulki, oli poikaparvi, jossa nähtiin isoja nulikoita ja pieniä aapislaisia. Paitsi sulkaa oli jokaisella lakissaan vihreitä lehviä — ja mitä pienempi mies, sen suurempi oksa. Ei puuttunut äänekästä puhetta ja iloista huutoa, sillä aina kun kuljettiin jonkun lapsen kodin ohitse, huusi tämä tervehdyksen kotiin jääneelle äidille, isoäidille tai palvelusväelle, ja kun yksi korotti äänensä, niin toiset heti yhtyivät huutoon. Eivät täysikasvuisetkaan pysyneet äänettöminä, kun lähestyttiin raatihuonetta, ampujakunnan ja ammattikuntain taloja tai jonkun suositun miehen asuntoa. Yleistä riemastusta lisäsi ja kiihotti vielä kellojen soitto, laivamiesten eläköönhuudot, joita kajahteli Reinin molemmilta haaroilta ja kaikilta kanavilta, katujen kulmiin asettuneiden soittoniekkojen soitto ja tykinlaukaukset, joita konstaapeli apulaisineen ampua jymähdytti linnasta. Tämäpä vasta oli iloista elämöimistä herttaisessa kevätilmassa! Huolettomina ja rauhallisina näyttivät nuo hilpeät ihmiset antauvan nauttimaan onnesta, sininen oli taivas ja lämmintä ja kirkasta päivänpaiste! Raatiherrojen joukossa tosin näki vakavia, huolestuneita kasvoja; mutta ammattikuntalaiset ja lapset, jotka heitä seurasivat, eivät sitä huomanneet, ja niin jatkui riemuitsemista siksi, kunnes kulkue hävisi kirkkoihin, joissa saarnastuolista puhuttiin niin vakavasti ja varoittavasti, että moni kävi miettiväiseksi.
Miehen mielen täyttää samalla kertaa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, vanhuksen ajatukset kohdistuvat menneisyyteen, nuorukaisen tulevaisuuteen, lapsen nykyhetkeen. Mitäpä olisivat Leidenin poikaset ja tyttöset markkinalupaa viettäessään välittäneet uhkaavasta vaarasta? Kenen onnistui tänään tai perjantaina, jolloin oli suuret palttinamarkkinat, tai jonakin seuraavana päivänä saada vanhemmilta tai kummilta markkinarahaa, tai kenellä edes oli silmät nähdä, korvat kuulla ja nenä haistaa, se kulki tovereineen markkinakojujen väliä, pysähtyen kamelin tai tanssivan karhun luo tai katsellen kuinka avoimissa kapakoissa tytöt ja nuorukaiset, vieläpä ilomieliset vanhuksetkin tanssivat säkkipillin, klarinetin tai viulun äänen mukaan. Toiset tutkivat piparkakkuja tai muita makeisia tarkkaavasti kuten asiantuntijat ainakin, toiset noudattivat torventoitotuksia, joilla rohdoskaupustelijan neekeri kutsueli ihmisjoukkoa.
Pormestarin Adrian vetelehti myöskin päivän toisensa jälkeen tovereinensa tai yksin markkinaihanuuksien keskellä, ja tuon tuostakin hän, nauttien varallisuuden tuottamasta turvallisuuden tunteesta, tarttui vyöstänsä riippuvaan nahkakukkaroon; se sisälsi näet koko joukon lantteja, joita hän oli saanut eri henkilöiltä, isältä, äidiltä, Barbaralta ja kummitädiltä. Kolme kertaa oli ratsumestari van Duivenvoorde, hänen hyvä ystävänsä, jonka komeilla hevosilla hän jo usein oli saanut ratsastaa, ottanut hänet mukaansa vohvelimyymälään, että hän saisi syödä mielin määrin, ja siksi eivät hänen varansa edes vielä helatuorstain jälkeisenä tiistaina olleet sanottavasti vähenneet. Hän aikoi käyttää ne johonkin arvokkaaseen ja suurenmoiseen, ostaa niillä joko pitkän ritarinmiekan taikka jousen tai ehkäpä — mutta tämä tuntui hänestä ilkeältä kiusaukselta — tuon mantelitäpläisen piparkakun, joka oli kylttinä erään delftiläisen sokurileipurin myymälässä. Tosin tuosta jättiläiskakusta riittäisi hänelle ja pikku Liisalle syömistä viikkomääriksi, jos he olisivat säästäväisiä, ja onhan säästäväisyys hyve, johon tulee harjaantua… Jotakin pitäisi kumminkin jäädä jäljelle myös "munkkien" varalta, joita valmistettiin myymälöissä aivan ohikulkijain nähden.