— Avatako se? Huolimatta vainajan nimenomaisesta määräyksestä? kysyi van der Werff.
— Tietysti! huudahti notario. — Meidät lähetettiin tänne ottamaan selkoa siitä, mitä vainaja on jättänyt jälkeensä. Kansi on lujassa, Ottakaa tiirikat, mestari. No, nyt se on auki.
Mutta nuo herrat, jotka olivat tulleet valvomaan kaupungin etuja, eivät löytäneet lippaasta mitään kalleuksia, vaan ainoastaan kirjeitä, jotka olivat eri ajoilta. Niitä ei ollut monta. Alimmat, hyvin kellastuneet, sisälsivät markiisi d'Avennes'in rakkaudenvakuutteluja, uudemmat olivat lyhyitä ja niiden alla oli don Luis d'Avilan nimikirjoitus. Kaupunginsihteeri, joka ymmärsi kastiliankieltä, millä kielellä ne olivat kirjoitetut, luki ne nopeasti. Kun hän oli ehtinyt viimeisen kirjeen loppupuolelle, huudahti hän kiihkoissaan:
— Meillä on käsissämme selitys erääseen ilkityöhön! Muistatteko, millaista huomiota herätti neljä vuotta sitten kaksintaistelu, jossa markiisi d'Avennes sai surmansa erään espanjalaisen tappelikon kädestä? Tässä tuo kurja murhamies kertoo että… Kannattaa ottaa tästä selkoa! Käännän sen teille. Kirjeen alkuosa ei ole tärkeä, mutta kuulkaas tätä: "Ja kun minun nyt on onnistunut saada miekkailla markiisin kanssa ja oman henkeni uhalla surmata hänet — minkä kohtalon hän näyttää hyvin ansainneen, koska hän on niin kerrassaan joutunut epäsuosioonne —, niin on asettamanne ehto täytetty ja minä toivon huomenna saavani Teidän armonne välityksellä mitä suloisimman palkan. Sanokaa donna Annalle, morsiamelleni, jota jumaloin, että huomenna varhain vien hänet vihille, sillä d'Avennes'in perheellä on suuri vaikutusvalta ja ylihuomenna jo voin olla vaarassa. Mitä muuhun tulee, niin toivon voivani luottaa suosijattareni kohtuudentuntoon ja jalomielisyyteen."
Van Hout heitti kirjeen pöydälle huudahtaen:
— Katsokaas, kuinka sievä käsiala tuolla tappelikolla on. Ja tuhat tulimmaista! — nainen, jolle nämä murhahankkeet piti lähetettämän, on varmaankin äiti, jonka onnettoman pojan tuo espanjalainen roisto surmasi.
— Niin on, herra, sanoi Belotti, — minä voin todistaa luulonne oikeaksi. Markiisitar oli sen miehen puoliso, joka rikkoi uskollisuutensa neiti van Hoogstratenia kohtaan hänen nuorena ollessaan. Hän, joka tuossa lepää, sai odottaa monet päivät ja yöt, ennenkuin voi panna kostonsa täytäntöön.
— Heittäkää tuleen tuo sepustus! huudahti van Hout kiivaasti.
— Ei, vastasi Pietari. — Emme lähetä kirjeitä minnekään, vaan säilyttäkää ne kaupunginarkistossa. Vanhurskas Jumala usein viivyttelee kostaessansa, — ken tietää, mihin näitä papereita vielä tarvitaan.
Kaupunginsihteeri nyökäytti päätänsä myöntävästi ja sanoi pannessaan kirjeitä kokoon: