Tohtori kumarsi naisille ja meni ulko-ovelle. Barbara seurasi häntä kadulle ja kysyi:
— Oliko tuo määräyksenne käsitettävä todeksi?
— Oli, oli kyllä, vastasi tohtori. — Jo isoäitini suosi tuota juomaa päänsärynlääkkeenä, ja tiedättehän, että hän oli ymmärtäväinen nainen. Illoin ja aamuin ja lepoa lisäksi.
Henriikalle oli annettu asuttavaksi siisti, hauska huone. Sen molemmat akkunat olivat hiljaiseen, varjoisaan pihaan päin, jonka toisella puolen säämiskänahkatehtaan rakennukset olivat. Osan päivästä hän jo sai viettää nojatuolissa tyynyjen varassa. Ollen luonnoltaan voimakas hän parani pian. Mutta hän oli vielä heikko, ja kova päänsärky vaivasi häntä yöt päivät. Virkistyksenä oli hänellä seurustelu pormestarin hennon, henkevän vaimon kanssa, ja tuo vaatimaton, toimelias ja tarmokas Barbara punaisine poskineen miellytti häntä myöskin.
Kun Maria kertoi hänelle Adrianin ostoksesta, heltyi Henriika kyyneliin, mutta pojalta hän salasi liikutuksensa ja puhutteli häntä ilkamoivin sanoin, huutaen hänelle:
— Tule tänne, pelastajani, ja anna minulle kätesi!
Sittemminkin hän aina nimitti Adriania pelastajaksensa tai "signor salvatoreksi", hänellä kun oli tapana sekoittaa italialaisia sanoja hollanninkieleen. Yleensä häntä huvitti nimittää oman mielensä mukaan ihmisiä, joiden kanssa oli tekemisissä. Niinpä Barbara, jonka nimi hänestä oli aivan kauhea, sai nimen Babetta, ja tuota pientä, hentoa, suloista Liisaa, jonka hän aina tahtoi luoksensa, hän nimitti keijukaiseksi. Mutta pormestarinna pysyi Maria rouvana, ja kun hän kerran leikillään kysyi, miksi hänet oli jätetty osattomaksi, vastasi Henriika, että nimi oli hänelle ylen sopiva; jos hänen nimensä olisi ollut Martta, olisi hän luultavasti ristinyt hänet Mariaksi.
Henriikalla ei ollut tänään ollut mitään kipuja, ja kun Adrian illan suussa meni katsomaan englantilaisia ratsastajia, ja kukkivien lehmusten tuoksu ja kuuvalo tunkivat sisään avoimesta akkunasta Henriikan huoneeseen, kielsi hän Barbaraa sytyttämästä valkeata ja pyysi Mariaa juttelemaan kanssansa.
Adrianista ja Liisasta pakinoidessa tuli puheeksi heidän oma lapsuutensa. Henriika oli viettänyt sen isänsä linnassa, jossa aika kulutettiin juomingeilla ja metsästysseuroilla, Maria taas vakavassa porvaristalossa, — ja mitä he toisilleen kertoivat, se oli toisesta kuin taru vieraasta maailmasta.
— Helppo teidän on ollut kehittyä tuollaiseksi yleväksi, vienoksi olennoksi, jollainen olette, sanoi Henriika, — mutta minun on kiittäminen pyhimyksiä siitä, ettei minun ole käynyt tätä huonommin, sillä oikeastaan olen kasvanut hoidotta kuin rikkaruoho. Ellei minussa olisi ollut vireillä rakkaus musiikkiin ja jos ei kappalaisemme olisi ollut niin etevä soittotaiteilija, olisi minun ehkä vieläkin vaikeampi teidän rinnallanne kestää vertailua. Milloinkahan tohtori viimeinkin sallii minun kuulla teidän laulavan?