— Ensi viikolla; mutta elkää vain odottako liikoja. Yleensä teillä on liian hyvät ajatukset minusta. Muistakaapa vain tuota sananlaskua tyynistä vesistä! Täällä povessani ei useinkaan ole niin rauhallista kuin te luulette.
— Mutta te olette oppinut pitämään pinnan tyynenä, joskin syvyys kuohuu, mutta minä en. Tässä talossa olen käynyt niin omituisen rauhalliseksi. En tiedä johtuuko se sairaudestani vai ilmasta, jota täällä hengitän. Mutta ei siitä vielä ole kauan, kun mieleni oli kuohuksissa niinkuin meri, kun pyörteet sähisevät, kalalokit rääkkyvät ja kalastajain vaimot rukoilevat rannalla. Nyt on meri tyyni. Mutta elkää pelästykö, jos se jälleen alkaisi riehua.
Maria tarttui nämät sanat kuullessaan tuon kiihtyneen tytön käteen ja sanoi rukoilevasti:
— Tyyntykää, tyyntykää, Henriika. Teidän tulee nyt vain pitää huolta siitä että paranette. Ja — sanonkohan teille ajatukseni? Luulen että vaikeudet vähemmin tuntuvat, jos ne voi malttamattomasti heittää luotansa niinkuin meri, josta äsken puhuitte. Minun poveeni kokoontuu toista toisen lisäksi ja jää sinne kuin hiekan alle hautumaan.
— Kunnes tuulenpuuska tulee, joka pyryttää kaikki ilmaan. En tahdo ennustaa pahaa, mutta varmaankin vielä kerran muistatte nämät sanani. Mikä huima, huoleton olento minä olinkaan! Silloin tuli päivä, joka pani kaikki povessani mullin mallin.
— Onko petollinen rakkaus teille tuottanut kärsimyksiä? kysyi Maria ujosti.
— Ei, ainoastaan se, mitä petollinen rakkaus on rikkonut erästä toista henkilöä vastaan, vastasi Henriika katkerasti hymyillen. — Lapsena ollessani huikenteleva sydämeni kyllä hehkui — en tiedä kuinka monesti. Ensiksikin herätti toissilmäinen kappalainen, meidän musiikinopettajamme, minussa tunteita, jotka eivät olleet vain pelkkää kunnioitusta; joka aamu panin hänen akkunalleen tuoreita kukkasia, — joita hän ei koskaan huomannut. Sitten — lienen silloin ollut viidentoistavuotias — pidin hyvänäni kreivi Brederoden kauniin paashin tuliset katseet. Hän koetti sitten ruveta helläksi ja sai maistaa ratsupiiskaani. Nyt seurasi komea junkkari, joka kosi minua kun olin tuskin kuudentoista vanha, mutta hän oli vielä velkaantuneempi kuin isäni ja siksi hän sai rukkaset. En itkenyt kyyneltäkään hänen tähtensä, ja kun kaksi kuukautta myöhemmin eräissä turnajaisissa Brysselissä näin don Fadriquen, tuon suuren Alban pojan, silloin luulin rakastavani häntä niinkuin vain voi rakastaa mielitiettyänsä, — vaikka en edes tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Mutta silloin tuli tuo myrskynpuuska, josta jo puhuin, ja se teki lopun lemmenmietteistäni. Toiste kerron tarkemmin tuosta kaikesta; en tarvitse sitä salata, sillä se ei ole pysynyt salassa. Oletteko kuullut puhuttavan sisarestani? Ettekö? Hän oli vanhempi minua, — se vasta oli olento! Hyvä Jumala ei ole luonut toista täydellisempää. Ja hänen laulunsa sitten! Hän tuli täti vainajani luo ja silloin… Mutta en tahdo suotta kiihottaa mieltäni; lyhyesti sanoen, se mies, jota hän rakasti sydämensä koko voimalla, syöksi hänet kurjuuteen, ja isäni kirosi sisareni eikä ole pannut rikkaa ristiin häntä auttaaksensa. — Äitiäni en muista ollenkaan, mutta Anna korvasi minulle hänet. Sisareni kohtalo on opettanut minut tuntemaan miehet. Viime vuosina on moni minua kosinut, mutta minulta puuttuu luottamusta — ja ennen kaikkea rakkautta, sillä sen kanssa ei minulla ole enää mitään tekemistä.
— Ennenkuin se sittenkin vielä löytää tien sydämeenne, vastasi Maria. — Oli väärin, että rupesin puhelemaan kanssanne tällaisista asioista, sillä ne kiihottavat teitä ja se ei ole hyväksi.
— Puhukaa vain; tuntuu hyvältä kerran saada keventää sydäntänsä. Ettekö ole rakastanut ketään ennen puolisoanne?
— Rakastanutko? En, Henriika, en ole todellisesti rakastanut ketään muuta kuin häntä.