— Ja herra pormestari olisi ollut ensimäinen, joka sai sydämenne sykähtelemään nopeammin?
— Ei, ei se ennenkään aina ollut aivan tyyni; minähän olen elellyt miellyttävien ihmisten joukossa ja tietysti minusta oli toinen rakkaampi kuin toinen.
— Ja varmaankin yksi rakkain kaikista.
— Sitä en kiellä. Sisareni häihin tuli lankoni seurassa hänen ystävänsä, nuori saksalainen aatelismies, joka jäi meille moneksi viikoksi. Hänestä pidin, ja vielä nytkin muistelen häntä mielelläni.
— Ettekö ole sen jälkeen saanut mitään tietoja hänestä?
— En, — ja ken tietää mitä hänestä on tullut. Lankoni toivoi hänestä suuria, ja hänellä olikin harvinaiset luonnonlahjat, mutta samalla hän oli hurjanrohkea uskalikko, joka tuotti äidillensä ainaista huolta.
— Teidän täytyy kertoa hänestä enemmän.
— Miksikä niin, Henriika?
— Minä en tahdo enää puhella, vaan tahtoisin maata hiljaa, hengittää lehmusten tuoksua ja kuunnella, kuunnella vain.
— Ei, nyt teidän täytyy mennä levolle. Autan teitä ja palaan sitten hetken kuluttua.