Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet. Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".
Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä ihmisjoukkoa.
Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat, seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin näköiseksi.
Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.
— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin. Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät polvillensa, mumisivat pater nosterinsa, huusivat avuksensa San Jagoa ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana, ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin. Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.
Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat lämpimiksesi!"
Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies, ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin. Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten salaman nopeudella sekunti, jollaisen hän yksin voi saada aikaan. Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.
Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago", ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme. Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.
Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa ja sanoi:
— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.