Kun hän raatihuoneelle palattuansa sai kuulla, ettei isä tarvinnut mitään ja että hänellä oli käytettävänään oikeudenpalvelija, jos tahtoisi jotakin, katsoi Adrian suorittaneensa tehtävänsä ja olevansa oikeutettu tyydyttämään uteliaisuuttansa.
Ensiksi hän meni katsomaan englantilaisia ratsastajia. Teltta, jossa he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti. Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia, eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä, joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.
Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita; Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!
Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle, olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot, mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan. Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain. Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille! Reinille! Espanjalaiset eivät ole täällä, kuuletteko, eivät ole!
Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun, joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille. Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle, johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta, että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa; kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty. Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.
Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän lopun tuosta sekamelskeestä.
Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos; mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.
Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa. Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat, ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.
Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä, mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.
Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan. Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet, kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä — suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta kalvinilaisena.