— Mitä on tapahtunut? kysyi Barbara, joka kuun valossa tunsi tulokkaan sotamieheksi. — Ei voi kuulla omaa ääntäänkään. Lakatkaa toki kolkuttamasta!
— Käskekää pormestaria tänne! huusi airut, joka tähän saakka oli lakkaamatta iskenyt kolkuttimella ovea. — Nopeasti, naiset, espanjalaiset tulevat!
Barbara kirkaisi ääneen ja löi kätensä yhteen. Maria kalpeni, mutta ei menettänyt mielenmalttiansa, vaan vastasi sotamiehelle:
— Herra ei ole kotona, mutta minä lähetän häntä noutamaan. Nopeasti,
Adrian, isää noutamaan!
Poika syöksähti portaita alas ja tapasi ulkoeteisessä rengin ynnä Kertun, joka hypättyään kiiruusti vuoteesta oli heittänyt yllensä alushameen ja nyt koetti vapisevin käsin avata ovea lukosta. Renki työnsi hänet syrjään, ja heti kun oven saranat narisivat ryntäsi Adrian ulos ja juoksi aika vauhtia katua pitkin komisarion taloa kohden. Sinne saapui hän ennenkuin oli ehtinyt tulla mitään muuta sanansaattajaa, kiiruhti avoimesta ulko-ovesta sisään ja päistikkaa ruokasaliin, jossa huusi pöydän ääressä neuvotteleville miehille:
— Espanjalaiset ovat täällä!
Nopeasti hypähtivät herrat istuimiltaan. Toisille tuli kiire linnaan, toisille raatihuoneelle, ja hetken kiihkossa ei voitu tehdä mitään järkeviä päätöksiä. Ainoastaan Pietari van der Werff pysyi levollisena, ja kun Allertsin lähetti saapui ja kertoi, että kapteeni joukkoineen oli matkalla Leiderdorpiin, huomautti pormestari, että johtajien pitäisi nyt ryhtyä tarmokkaisiin toimiin markkinaväen hyväksi. Hän ja kaupunginsihteeri ottivat tehtäväksensä pitää heistä huolta, ja pian seisoi Adrian isän ja van Houtin kanssa keskellä kokoontulvivaa ihmisjoukkoa, jonka Pankrationtornista tuleva heleä valitusääni oli herättänyt unesta.
Yhdeksästoista luku.
Adrianin tämänöiset tehtävät eivät vielä olleet lopussa, sillä isä salli hänen tulla mukaan raatihuoneelle. Sieltä lähetti hän hänet sanomaan äidille, että isä tulisi aamuun saakka olemaan toimessa, ja että rengin pitäisi lähettää kaikki, jotka yhden jälkeen yöllä tulisivat häntä tapaamaan, Reinin viereiselle halkotorille. Äiti lähetti sitten Adrianin takaisin raatihuoneelle kysymään isältä, eikö hän tahtoisi viittaansa, ruokaa, viiniä tai jotakin muuta.
Suurella innolla toimitti Adrian nämät asiat, sillä tunkiessaan läpi ihmisjoukon, joka kapeammilla kaduilla oli ahdettu tiheään kokoon, tuntui hän mielestänsä arvokkaammalta kuin koskaan ennen. Olihan hänellä virka toimitettavana, ja lisäksi vielä yöllä, jolloin muut lapset nukkuivat — liiatenkin ajatteli hän tovereitansa, joita nyt ei varmaankaan laskettu kotoa. Sen lisäksi voi nyt odottaa monivaiheista, vireätä aikaa, jolloin saisi kuulla rummunpärrytystä, torventoitotusta, muskettien pauketta ja tykkien jyminää. Hänestä oli kuin leikki "hollantilaiset ja espanjalaiset" nyt olisi alkanut täyttä totta ja oikein pulskasti. Lapsen voimakas elämänhalu heräsi hänessä, ja kun hän kyynärpäillänsä oli raivannut itsellensä tietä autiommille paikoille, juoksi hän nopeasti eteenpäin, huutaen niin iloisesti kuin hänen olisi ollut levitettävä ilosanomaa: — Nyt ne tulevat! Espanjalaiset tulevat! — tai: — Hannibal ante portas!