— Oikein, rouvaseni, oikein!
Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:
— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!
Yhdeskolmatta luku.
Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä, oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.
Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa, ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon aikaansaamaa surinaa.
Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa, ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille — näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana jatkuvan neuvottelun lopputulosta.
Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan, leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin, portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa, — ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin.
Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat, joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen, naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu, jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa, ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin, missä espanjalaisten etuvartiot olivat.
Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.