Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä, tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin äitinsä luokse.
Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio erääseen uuteen seikkaan.
Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja, jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.
Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat — ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi. Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft, Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla, olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen, kaupungin tykkien suojaan.
Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan aikeiden vilpittömyydestä.
Erotessa sanoi Pietari:
— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.
— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava, että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin tykö.
— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.
— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia, vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie avoinna.