— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo tänään.
— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.
— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.
— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.
— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.
— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.
— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen sitä tehdä.
Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista, hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen hitaasti.
— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä! huudahti Maria hämmästyneenä.
— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle sanottavaa.