— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!
— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen arveluttavaksi, Maria.
— On siis totta että viholliset…
— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.
— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.
— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi. Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se, täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus… Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä tarkoitan!
— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan noin kierrätellen.
Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:
— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten… mitä sitten tapahtuu, — kuka sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa, joka on täällä johtanut vastarintaa.
Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti puolisoansa kysyen: