— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?
— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä, minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella, kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa…
Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi, mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:
— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!
— Maria!
— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi levottomuudesta tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten kaipauksen sitä vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta…
— Josko sinua rakastan, Maria?
— No hyvä. Mutta sitä et ole tullut ajatelleeksi, miten minun olisi mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi? Enkö?
— Olet, Maria, olet, olet.
— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi, mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita. Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.