Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin kättänsä kypäreihinsä.
Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta, josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.
Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut täyttämään hänen tahtoansa.
Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:
— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.
Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä, huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:
— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!
Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä, mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:
— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.
— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin suloisesti te silloinkin punehduitte.