Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti, harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:
— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.
— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi. Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla! Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään, samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.
Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää sitä ja vastasi nopeasti:
— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme vuotta, hyvä herra von Dornburg.
Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:
— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa, ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta… Sallikaa minun puhua avomielisesti!… Mitä toivon ja halajan, sen näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne, jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan, en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin teidän lempeä katseenne… Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?
— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.
— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee… hyvä Jumala, soisin, että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.
— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.