— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan pienen Venetian dogen.
Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:
— Pormestari van der Werff on puolisoni.
Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:
— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen tuolla ylhäällä?
— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?
— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.
— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko nyt viedä teidät puolisoni tykö?
— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.
— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!