Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:
— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.
— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:
— On sentään suloista että olet täällä.
— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.
— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.
— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin tuolla portaissa?
— Englantilaisia sotilaita.
— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.
— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen, kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.