Rauhallisesti hän odotti, kunnes pormestari oli allekirjoittanut ensimäisen paperin. Sitten hän käänsi suloisen päänsä toisaalle ja huudahti, silmät maahan luotuina ja hieman punehtuen:
— Minä se olen, Pietari.
— Hyvä, lapseni, vastasi tämä lyhyesti ja otti toisen paperin, sitä lähemmin tarkastaakseen.
— Pietari! huudahti nuori vaimo toisen kerran, vaativammin kuin ensin, mutta yhä vieläkin arasti. — Minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
Van der Werff käänsi päänsä häntä kohden, loi häneen pikaisen, ystävällisen silmäyksen ja sanoi:
— Nytkö, lapseni? Näethän että minulla on töitä, ja tuossa on jo hattuni.
— Mutta Pietari! sanoi vaimo, ja hänen silmissänsä välähti jotakin suuttumuksen tapaista, kun hän hieman valittavalla äänellä jatkoi:
— Emme ole tänään vielä ollenkaan puhelleet keskenämme. Sydämeni on niin täynnä, ja se, mitä tahtoisin sinulle sanoa, se on, sen täytyy…
— Kun tulen kotiin, Maria, ei nyt, vastasi pormestari keskeyttäen vaimoansa, ja hänen syvä äänensä kuului puoleksi kärsimättömältä, puoleksi rukoilevalta. — Ensin kaupunki ja maa, sitten lempi.
Nämät sanat kuullessaan Maria heitti päätään taaksepäin ja sanoi vavahtelevin huulin: