Lausumatta omaisillensa hyvästiä Pietari van der Werff käänsi heille selkänsä, avasi oven, joka vei hänen työhuoneeseensa ja veti sen tarmokkaasti kiinni heti kynnyksen yli päästyänsä. Sitten hän meni suuren, lujatekoisen tammisen kirjoituspöydän luo, jolla oli korkeita pakkoja papereita ja kirjeitä raskaiden lyijylevyjen alla, ja alkoi selailla äskentulleita asiakirjoja. Neljännestunnin ajan hän turhaan koetti saada huomionsa niihin kiintymään; sitten hän meni akkunan luo. Pienistä pyöreistä ruuduista voi — niin kirkkaiksi kuin ne olivatkin hangatut — nähdä ainoastaan pienen osan katua, mutta pormestari lienee nähnyt sen mitä hänen katseensa hakivat, sillä hän sysäsi nopeasti akkunan auki ja huusi rengille, joka kiiruusti lähestyi taloa:
— Katsopas tänne, Jan! Onko hän tullut?
Friisi pudisti kieltävästi päätänsä, akkuna lensi jälleen kiinni ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen pormestari otti hattunsa, joka riippui pistoolien ja yksinkertaisen jykevän miekan välillä nuoren naisen kuvan alla — huoneen ainoalla seinällä, joka ei ollut aivan tyhjä.
Kiduttava levottomuus, joka oli vallannut hänen mielensä, pakotti hänet lähtemään pois kotoa.
Hän aikoi satuloittaa hevosen ja ratsastaa odotettua lähettiä vastaan.
Ennenkuin läksi huoneesta hän pysähtyi hetkeksi seisomaan mietteisiinsä vaipuneena ja meni sitten vielä kerran kirjoituspöydän luo allekirjoittaaksensa muutamia papereita, joita tarvittiin raatihuoneella. Voisihan ehtiä tulla yö ennenkuin hän palaisi kotiin.
Seisaaltaan hän silmäili molempia papereita, jotka oli levittänyt eteensä, ja tarttui kynään. Silloin ovi aukeni hiljaa, ja siro jalka saattoi valkoiselle lattialle ripotellun hiekan natisemaan.
Pormestari kuuli sen kyllä, mutta ei antanut tämän häiritä itseänsä.
Nyt seisoi hänen vaimonsa aivan hänen takanansa.
Ollen kaksikymmentäneljä vuotta miestänsä nuorempi tämä oli ujon tyttösen kaltainen, kun nyt kohotti kättänsä, uskaltamatta kumminkaan häiritä puolisoansa hänen toimissaan.