Adrian kiiruhti pitkin harppauksin ullakkokamariinsa, muutti siistin puvun yllensä ja saapui ruokasaliin, ennenkuin talonisäntä oli lukenut pöytärukouksen.
Voisihan sitten sopivaan aikaan antaa takin ja sukat Barbara tädille tai Kertulle korjattavaksi.
Tarmokkaasti Adrian kävi käsiksi höyryävään vatiin: mutta pian hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, sillä isä ei puhunut sanaakaan ja tuijotti eteensä yhtä totisena ja huolestuneena kuin silloin kuin piiritetyn kaupungin hätä oli kasvamistaan kasvanut.
Pojan nuori äitipuoli istui vastapäätä puolisoansa ja katsahti usein Pietari van der Werffiä vakaviin kasvoihin saadaksensa häneltä ystävällisen katseen.
Joka kerran kun hän oli tehnyt sen turhaan, pyyhkäisi hän hienoset, kullankellervät hiuksensa otsalta, heitti kaunista pientä päätään taaksepäin tai puraisi hieman huultansa ja katsoi äänetönnä lautaseensa.
Barbara täti sai kysymyksiinsä — mistä raatihuoneella oli keskusteltu, — saataisiinko rahoja kokoon uusiksi kelloiksi, — vuokrattaisiinko niitty Jaakko van Slotenille — vain lyhyitä, puoleksi karttelevia vastauksia.
Tuo tarmokas mies, joka vaiti ja kulmat rypyssä istui omaistensa keskellä ja pisti muutamia kertoja nopeasti ruokaa suuhunsa, mutta lakkasi sitten kokonaan syömästä, ei näyttänyt siltä kuin hänellä olisi ollut tapana antautua alakuloisuuden valtaan.
Vielä aterioivat kaikki muut läsnäolevat, joihin palvelustyttö ja renkikin kuuluivat, kun talonisäntä äkkiä nousi pöydästä ja huudahti tuskallisesti, painaen ristissä olevia käsiänsä ulkonevaa takaraivoansa vasten:
— En kestä kauemmin. Lue sinä pöytärukous, Maria. Mene raatihuoneelle,
Jan, ja kysy, eikö lähetti vielä ole tullut.
Renki pyyhkäisi suutansa ja totteli heti. Hän oli suuri, harteikas friisi, mutta hän ulottui vain herransa otsaan.