Poika oli tästä kaikesta todellisesti pahoillaan, sillä isä oli käskenyt pitämään vaatteita hyvin, että säästyisi rahaa. Varsin säästäväisesti elettiinkin näihin aikoihin tuossa suuressa talossa, joka komeine ovineen ja akkunoineen sekä kaunismuotoisilla kierukoilla koristettuine päätyineen kaksikerroksisena kohosi Werffpolun varrella varsin muhkeana.
Pormestarinvirasta ei ollut paljon tuloja, ja isoisältä peritty ammatti — säämiskänahkan valmistaminen — ja nahkakauppa olivat jääneet takapajulle, sillä isällä oli mielessä muita asioita, asioita sellaisia, jotka eivät vaatineet ainoastaan hänen kykyänsä, voimiansa ja aikaansa, vaan myöskin jokaisen liikenevän rovon.
Adrianilla ei ollut kotona hyvää odotettavissa isältään ja vielä vähemmin tädiltänsä, Barbara rouvalta. Mutta vähemmin poika pelkäsi näiden molempain vihaa, kuin tyytymätöntä katsetta tuon nuoren naisen silmistä, jota hän ainoastaan vuoden ajan oli nimittänyt äidiksi ja joka oli vain kuusi vuotta vanhempi häntä itseään.
Tämä ei koskaan sanonut hänelle pahaa sanaa, mutta hänen kauneutensa ja tyyni, ylhäinen olentonsa masensivat Adrianin itsepäisyyden ja rajuuden. Poikanen ei tiennyt itsekään, rakastiko hän äitipuoltansa, vaan tämä oli hänestä kuin hyvä haltijatar, josta sadut kertoivat, ja usein tuntui kuin hän olisi ollut liian hento ja hieno ja suloinen elääksensä heidän yksinkertaisessa porvarillisessa talossansa. Kun Adrian näki äitipuolensa hymyilevän, oli hän onnellinen, ja kun tämä näytti surulliselta — eikä se tapahtunut juuri varsin harvoin — silloin kirveli hänen sydäntänsä. Laupias taivas! Ystävällisesti ei hän suinkaan voisi ottaa häntä vastaan, kun näkisi tuon takin ja taskuun pistetyn kauluksen ja sitten tuon sukan!
Ja toiseksi… Kellon ääni kuului taas!
Ruoka-aika oli jo kauan sitten ohitse, eikä isällä ollut tapana odottaa ketään. Ken tuli liian myöhään, sai olla ruuatta, ellei Barbara täti keittiössä häntä armahtanut.
Mutta mitä auttoi miettiminen ja vitkastelu?
Adrian rohkaisi mielensä, puri hampaansa yhteen, puristi vasemmalla kädellänsä taskussa olevan repaleisen kauluksen kokoon ja antoi kolkuttimen voimakkaasti iskeä teräslevyyn.
Kerttu, vanha palvelija, avasi oven, eikä hän huomannut tuossa suuressa puolipimeässä ulkoeteisessä, jossa oli nahkoja kääry toisensa vieressä, kuinka huonossa kunnossa pojan puku oli.
Nopeasti tämä kiiruhti portaita ylös. Ruokasalin ovi oli auki ja — ihmettä ja kummaa! — katettu pöytä oli vielä koskematta, — isä oli varmaankin viipynyt tavallista kauemmin raatihuoneella.