— Nikolas herraseni, minä pidän teistä. Ja minua ilahduttaa, jos te tahdotte tulla kunnon hollantilaiseksi. Tuolla tulee herra Vilhelmi viittoinensa. Antakaa minulle kätenne. Ei, ei tätä, tuo toinen!
Nikolas vitkasteli; mutta Janus tarttui molemmin käsin hänen oikeaan käteensä, hänen kookas vartalonsa kumartui ja hän kuiskasi pojan korvaan niin hiljaa, ettei taiteilija sitä voinut kuulla:
— Ennenkuin eroamme, niin ottakaa parastanne tarkoittavalta mukaanne nämät sanat: Kahleet, vaikkapa kultaisetkin, painavat maahan, mutta vapaus suo siivet. Sillä välin kuin me espanjalaisia kahleita miekkoinemme kolhimme, te vain ihailette sitä loistoa, jota niiden komeus teille tuottaa; — minä pidän enemmän meidän toimestamme. Miettikää näitä sanoja ja kertokaa ne isällennekin, jos suvaitsette.
Janus Dousa käänsi pojalle selkänsä, viittasi kädellään taiteilijalle jäähyväisiksi ja meni pois.
Toinen luku.
Adrian poikanen kiiruhti pitkin Werff-nimistä polkua, josta hänen sukunsa oli saanut nimensä. Hänellä ei ollut aikaa huomata tien molemmin puolin kasvavia lehmuksia, joiden latvoissa ensimäiset vehreät lehdykät alkoivat tunkea esiin suipoista lehtisilmikoista, eikä lintusia, jotka viserrellen ja pesiä rakennellen lentelivät edes takaisin muhkeiden puiden vieraanvaraisten oksien välitse, sillä hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä kotiin niin pian kuin suinkin.
Toisella puolen Achtergrachtin ylitse vievää siltaa hän pysähtyi epätietoisena suuren rakennuksen eteen.
Talon keskiovella riippui kolkutin, mutta hän ei uskaltanut heti kohottaa sitä, antaaksensa sen pudota lukon alla olevaa kiiltävää levyä vastaan, sillä hänellä ei ollut odotettavissa ystävällistä vastaanottoa omaisiltansa.
Takki oli joutunut huonoon kuntoon painiskellessa vahvemman vihollisen kanssa. Repeytyneen poimukauluksen oli täytynyt väistyä oikealta paikaltaan ja pujahtaa taskuun, ja oikean säären uusi sinipunainen sukka — tuo kurja sukka — se oli kivityksellä piehtaroidessa mennyt aivan rikki ja sen suuresta, ammottavasta reiästä näkyi Adrianin valkoista polvea paljoa enemmän kuin hän olisi suonut.
Samettilakkiin voisi tosin riikinkukonhöyhenen sijaan helposti hankkia toisen, mutta lakki ei ollut ratkennut saumasta, vaan itse verka oli repeytynyt, ja sukat tuskin enää olivat parsittavissa.