Nikolas nyökäytti myöntävästi päätänsä ja Dousa jatkoi:
— Leiden on avoinna jokaiselle hollantilaiselle, teille myöskin. Mutta kun te tulette tänne Filip kuninkaan hovipoikana ja halveksien kohtelette vertaisianne, niin voitte syyttää itseänne seurauksista. Tuossa on tikarinne, nuori ystäväni, ja tuolla lakkinne. Ottakaa ne maasta ja pankaa mieleenne, että tuollainen ase ei ole mikään leikkikalu. Monelta on yksi ainoa silmänräpäys, jolloin hän käytti sitä ajattelemattomasti, turmellut koko elämän. Ylivoima, joka teitä ahdisti, olkoon puolustukseksenne. Mutta kuinka aiotte kunnialla päästä tätinne luo repaleisessa takissanne?
— Minun viittani on kirkossa, sanoi taiteilija, — annan sen junkkarille.
— Oikein, herra Vilhelmi! sanoi Dousa. — Odottakaa täällä, herraseni, ja menkää sitten kotiin. Toivoisin että se aika vielä palaisi, jolloin isänne välitti minun tervehdyksestäni. Tiedättekö, miksi hän ei siitä enää välitä?
— En, herra.
— Tahdon sen sitten sanoa teille. Siksi, että hän pitää siitä, mikä on espanjalaista, ja minä pysyn hollantilaisena.
— Me olemme hollantilaisia kuten tekin, vastasi Nikolas posket hehkuvina.
— Tokkopahan, lausui Dousa tyynesti, laskien kätensä laihalle leuallensa. Hän aikoi lisätä ankariin sanoihinsa jotakin ystävällisempää, kun junkkari huudahti kiivaasti:
— Herra, peruuttakaa tuo sananne!
Dousa katsoi hämmästyneenä rohkeata poikaa kasvoihin ja jälleen myhähtelivät hänen huulensa. Sitten hän sanoi ystävällisesti: