— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa Vlissingenin luona.
— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa, huudahti hän loukkaantuneena:
— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi kolpakkoonne!
Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:
— Minäkö? Kyllähän minä… Maljanne, herra översti!
Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki "kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.
['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten. Suoment. muist.]
— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:
— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa.
— Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen
saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija
Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:
— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?