— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on entisellään.
— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä, tuota herttaista nuorukaista.
Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla tuossa äänekkäässä surinassa.
Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää, että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle. Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.
— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen oivallisesti.
— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan. Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.
— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?
— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin rouvalle, mutta aamulla…
— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy! Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön ratsuväkenne ja ottelumme!
Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena: — Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää, se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista! Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa yhdessä vihollisen kanssa!