— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista nuorisoa me juuri tarvitsemme!
— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä puoleen. — Omaistenne malja!
— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme, eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen, jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat, pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!
Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.
Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä. Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki, singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:
— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!
Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua; mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää, niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista, kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia muistoja tämän sisaresta.
Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! — Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:
— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla on paljon toimimista.
— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.