Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:
— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille kyllä panee arvoa vieraassa maassa.
Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen olkaansa vasten.
Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja sanoi hymyillen:
— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän rouvanne myöskin.
Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen, vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa. Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.
Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita, ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan teloittamisesta.
Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.
— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja Leidenin ruokavaroista.
— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei kumminkaan ole vielä saatu.