Minne olivat joutuneet kaupunkilaisten kirjavat huvilat ja hedelmätarhat, minne puitteet, joille kutojat pingottivat moniväriset kankaansa?
Hävinneet olivat kaupunginmuurien ja linnatornien ulkopuolelta kaikki ihmiskäden, kaikki kasvikunnan tuotteet, mitkä vain olivat olleet olankorkuisetkaan, ja kauempana tuolla yksitoikkoisella tasangolla, linnun parhailla metsästysmailla, näkyi vihreän nurmikon keskellä ruskeaan vivahtavia, sieltä täältä mustiksi pilkutettuja tantereita.
Viime vuonna lokakuun viimeisenä päivänä, kohta sen jälkeen kuin haikarat olivat muuttaneet maasta, espanjalainen sotajoukko oli asettunut tähän leiriin, ja muutamia tuntia ennen siivekkäiden matkamiesten paluuta — josta kevään alku laskettiin — piirittäjät olivat poistuneet tyhjin toimin.
Kasvuttomat paikat rehevässä ruohostossa osottivat missä leirit olivat olleet, mustat pilkut taas olivat sammuneita hiiliä, tulisijojen jälkiä.
Keveämmin hengittivät vaarasta päässeen kaupungin kiitolliset asukkaat. Ahkera, ilomielinen kansa oli pian unohtanut kestämänsä kärsimykset, sillä ihaniahan ovat ensimäiset kevätpäivät, ja niiden suloutta nauttiessa tuntuu pelastunut henki rakkaammalta kuin koskaan muulloin.
Uusi, parempi aika näytti koittaneen sekä luonnossa että ihmisille. Omallekin sotaväelle, joka oli majaillut piiritetyssä kaupungissa ja siellä tehnyt monenmoista harmia, oli toissa päivänä lausuttu hyvästit laulun ja soiton kajahdellessa. Puusepän kirves välähteli jälleen kevätauringon valossa punaisten muurien, tornien ja porttien edustalla ja iski purevasti hirsiin, joista piti tehtämän uusia telineitä ja puitteita; huoletonna kulki muhkea karja laitumella kaupungin ympäristössä, ja hoidotta olleissa puutarhoissa muokkailtiin, kylvettiin ja istuteltiin ahkerasti. Kaduilla ja taloissa toimivat hyödyllisissä askareissa tuhannet kädet, jotka vielä äskettäin olivat pidelleet ampuma-aseita ja keihäitä valleilla ja torneissa, ja vanhat ihmiset istuivat levollisina ovillaan, paahtaen selkäänsä lämpimässä kevätauringossa.
Harvat olivat tänä huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä ne leideniläiset, joiden kasvoilla ilmeni tyytymättömyyttä. Mutta olihan niitä kärsimättömiä — ja jos halusi niitä nähdä, niin tarvitsi vain mennä kaupungin suurimpaan kouluun, jossa nyt päivällisajan lähetessä työ oli loppumaisillaan ja monet poikaset paljon hartaammin katsoivat ulos kouluhuoneen avoimista akkunoista kuin kuuntelivat opettajaansa.
Ainoastaan siinä osassa suurta salia, jossa isommille pojille jaeltiin oppia, ei voinut huomata mitään levottomuutta. Paistoihan kevätaurinko heidänkin kirjoillensa ja vihkoillensa, kutsuelihan kevät heitäkin ulkoilmaan, mutta mahtavammin vielä kuin sen houkutteleva ääni näkyi nuorten mieliin vaikuttavan se, mitä heille nyt puhuttiin.
Parikymmentä poikaa kuunteli silmät säihkyvinä ja katseet jännitettyinä tuota parrakasta miestä, joka puhui heille syvällä äänellänsä.
Yksin raju Jan Mulderkin oli laskenut kädestänsä veitsen, jolla oli alkanut piirtää koulupöytään oivallista liikkiön kuvaa, ja kuunteli tarkkaavasti.