— Hääpäiväämme! huudahti Pietari lyöden kätensä yhteen. — Toden totta, tänäänhän on kahdeksastoista päivä huhtikuuta, ja sen, sen olen unohtanut!
Hellästi hän veti puolisonsa povelleen, mutta silloin ovi jo aukeni ja
Adrian toi paroonin sisään.
Van der Werff kumarsi kohteliaasti harvinaiselle vieraallensa. Sitten hän huusi sydämellisesti vaimollensa, joka poistui punehtuen:
— Toivotan siis onnea! Tulen sitten myöhemmin luoksesi. — Adrian, me vietämme tänään iloisaa juhlaa, hääpäiväämme, ettäs tiedät.
Adrian pujahti nopeasti ulos ovesta, jota hänen kätensä vielä piteli. Hän aavisti näet ettei tuo ylhäinen vieras tuonut hänellekään mitään hyvää muassaan.
Eteisessä hän pysähtyi miettiväisenä. Sitten hän kiiruhti nopeasti ylös portaita;, nouti höyhenettömän lakkinsa ja riensi ulos portista.
Ulkona hän näki toverinsa, jotka keppeinensä ja seipäillensä asettuivat taistelujärjestykseen.
Mielellään Adriankin olisi ottanut osaa sotaleikkiin, mutta juuri siksi hän tahtoi vielä hetkisen olla kuulematta taistelevien huutoja, ja hän juoksi kaupunginportille päin, kunnes oli poissa kuuluvista.
Nyt vähensi hän vauhtiansa ja kulki kumarassa, väliin polvillaan, pienen Vanhaan Reiniin laskevan ojan reunaa pitkin.
Kun hän oli poiminut lakin kukkuralleen valkoisia, sinisiä ja keltaisia kevätkukkasia, niin hän istuutui rajapyykin viereen, sitoi säteilevin silmin ne kauniiksi kirjavaksi kukkavihkoksi ja juoksi sitten viemään sen kotiin.