Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä, joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo saksalainen.
Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän toimeensa.
Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento, jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.
Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan sotamiesten edessä.
Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa, olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja. Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari, — hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista, sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin. Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten. Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.
Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden ja lävisti sen punaisen sydämen.
Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.
Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan. Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori, joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä haaksirikolta.
Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.
Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.