Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi, punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:
— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle. Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä kuolleena tuollaista tuttua olentoa.
— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!
— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla kiitolliset.
— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.
— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on vasta yksi sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?
— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö kutsumaan kälyäni?
— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.
— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.
— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, — ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö, ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.