Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.
Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.
Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa, vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!
Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä, geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle! Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen kuninkaan armoille!
— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija, jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme! Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!
— Antautaan! Kuninkaan armoille! huusi parikymmentä ääntä.
— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia, kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen mukaan raatihuoneelle.
— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp, joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää, ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!
— Pormestari on oikeassa, sanoi eräs värjäri.
— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on hyvät päivät!